Afleveringen
-
Suomen kansallisbaletin tanssijoista enää kolmannes on suomalaisia. Baletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Hämäläinen, Salminen, Elonen. Pääroolissa Sofia Mokkila, solistina myös Karoliina Kurronen.
Käsiohjelma vilisee tavallisia suomalaisia nimiä, kun Suomen kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen oppilaat tulkitsevat oopperatalon Alminsalissa romanttista balettia A Folk Tale. Esitys on riemukas, jännitystä ei näy. Tanssijat ovat jo ikiensä puolesta erikokoisia ja erinäköisiä. Suomalaisen baletin tulevaisuus näyttää iloiselta.
Pari kuukautta myöhemmin, Kansallisbaletin syyskauden avaus Oopperan päänäyttämöllä. Prinsessa Ruususen roolin tekee saksalainen Violetta Keller, käsittämätön lahjakkuus. Prinssinä on Florian Modan, hänkin Kansallisbaletin saksalainen ensitanssija. Muissa esityksissä prinsessaa tulkitsevat kiinalainen Zhiyao Chen ja korealainen Seo Yeun Kim, prinssiä kiinalainen Jun Xia ja italialainen Martin Nudo.
Tämä on Suomen kansallisbaletin todellisuutta.
Onko balettioppilaitoksen Hämäläisillä ja Salmisilla sittenkään mitään mahdollisuuksia?
Jos eläisimme 1990-lukua, tilastot olisivat suomalaisten tanssijoiden puolella. Vuonna 1997 peräti 80 prosenttia Kansallisbaletin tanssijoista oli käynyt talon omaa balettikoulua. Päärooleja tekivät supertähdet Salla Eerola, Minna Tervamäki ja Nina Hyvärinen.
Nyt Kansallisbaletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta. Pääryhmän alaisessa nuorisoryhmässä on 14 vastavalmistunutta. Suomalaisia on kaikista tanssijoista noin kolmannes, heistäkin tuntuva osa jo vuosituhannen alussa palkattuja.
Suhdeluku on keikahtanut parissa vuosikymmenessä lähes päälaelleen.
Baletin teokset ja vaikutteet ovat aina liikkuneet valtionrajojen yli.
Vuonna 1922 perustettu Kansallisbaletti ja sen oma balettikoulu nojasivat pitkään venäläiseen balettiperinteeseen. 1960-luvulla alettiin katsella myös länteen, ja esimerkiksi 1990-luvun ohjelmistoissa näkyivät silloisen baletinjohtajan Jorma Uotisen tiiviit kontaktit Ranskaan. Uotisen kauden ohjelmistoa tanssi kuitenkin varsin suomalainen ryhmä.
Vuosituhannen vaihteessa maailman balettitalojen yhteydet tiivistyivät ja tanssijoiden markkinat avautuivat. Samalla koko Kansallisooppera ja -baletti sitoutui strategiaan, jonka ydin oli tarjota yleisölle parasta taiteellista laatua kansallisuuteen katsomatta. 2000-luvun alussa Kansallisbalettia johtanut tanskalainen Dinna Björn piti silti yhä tärkeänä, että enemmistö ryhmän tanssijoista olisi omasta balettioppilaitoksesta valmistuneita.
Vuonna 2008 rytisi. Baletinjohtajana aloittanut Kenneth Greve täräytti heti kautensa alkuun, ettei balettioppilaitoksesta valmistuvien taso riittänyt Kansallisbaletissa. Hänen kymmenvuotisen kautensa aikana vain viisi suomalaista tanssijaa sai vakinaisen kiinnityksen.
Valtaosa Kansallisbaletin nykyisistä tanssijoista on tanskalaisen Greven ja häntä seuranneen ruotsalaisen Madeleine Onnen kiinnittämiä. Elokuusta 2022 ryhmää on johtanut Javier Torres, pitkästä aikaa Kansallisbaletin entinen tanssija - ja Suomen kansalainen.
Tanssijat ovat kesälomalla, mutta Torresilla riittää töitä oopperatalon viidennessä kerroksessa. Näkymä Töölönlahdelle on avara ja kirkas.
"Pidän maisemasta talvellakin", hän sanoo. "Rakastan Suomea."
Meksikolais-suomalainen Torres tanssi Kansallisbaletissa vuosina 1991-2008. Syyskauden 2024 ohjelmisto on hänen johtajakautensa ensimmäinen. Erityisen ylpeä hän on John Neumeierin Kuolema Venetsiassa -teoksen saamisesta Suomeen.
Torres vastaa myös tanssijoiden rekrytoinnista. Siitä kiire nyt johtuukin. Haastattelun jälkeen on tiedossa ulkomaisen tanssijan koe-esiintyminen etänä.
Valtaosa tanssijoista palkataan koetanssien perusteella. Viime vuoteen saakka Kansallisbaletti järjesti erillisiä koetansseja suomalaisille. Talon lakiosasto huomautti, että se oli syrjintää, joten jatkossa koetanssi on avoin kaikille. Lisäksi Torres etsii k... -
Olga Huotari on kääntänyt kirjailija Sirpa Kähkösen romaaneja unkariksi. Kun kirjailija ja kääntäjä istuivat viime keväänä Kähkösen kotona keittiönpöydän ääressä ja puhuivat sukujensa hiljaisuuksista, kadonneista omaisista, Huotari yhtäkkiä sanoi: "Minä olen juutalainen, ja isäni oli Auschwitzissa."
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Yksi Olga Huotarin varhaisimmista lapsuusmuistoista on loka-marraskuulta 1956. Hän oli silloin vähän alle kolmen vuoden ikäinen.
Perheen kotitalo oli lähellä Budapestin läntistä rautatieasemaa. Olga istui ikkunan ääressä lämpöpatterin päällä ja katseli tyhjälle tontille.
Sodan jäljet näkyivät silloin vielä selvästi, mutta tuskin pieni lapsi sitä ajatteli. Budapest tuhoutui suurelta osin toisen maailmansodan aikaisissa taisteluissa. Sodan loppuvaiheessa perääntyvät saksalaiset räjäyttivät kaikki sillat ja sekä saksalaiset että neuvostoliittolaiset joukot ryöstelivät tehtaita.
Pojat pelasivat tyhjällä tontilla jalkapalloa. Olgakin halusi pelata.
Päivä oli kaunis, ikkuna auki. Koti oli neljännessä kerroksessa.
Äkkiä äiti veti Olgan ikkunan luota sisemmälle asuntoon, kuului laukauksia. Olga Huotari muistaa sanoneensa: "Äiti, kiellä niitä, ei saa ampua!"
Unkarin kansannousu oli alkanut.
Isä oli kirjanpitäjänä nahka- ja kenkäkoneiden varaosatehtaassa. Hän meni aina aamuisin kuudeksi töihin raitiovaunulla. Nyt hän tuli kesken päivän kotiin. Tehdas oli suljettu kapinan takia.
Marraskuun neljäntenä päivänä, niin Olga Huotarille on kerrottu, hän meni naapurin tädin kanssa ulos. Katu oli päällystetty kellervillä mukulakivillä, ja he katselivat, kun neuvostopanssarit mennä jyristivät pitkin kivetystä. Siitä lähti niin hirveä kolina, että puhetta ei kuullut lainkaan.
Äiti ei ollut silloin töissä vaan teki kotona keittiössä kangaspuilla huiveja. Siihen aikaan Unkarissa alle kolmevuotiaat olivat lastentarhojen seimissä, mutta Olga oli sairastunut seimessä ja äiti oli ottanut hänet sieltä kotiin.
Äiti sai huivien tekemistä varten langat ja puolat, joille langat kierrettiin. Huiveissa oli harmaalla pohjalla keltaisia tai punaisia kuvioita. Äiti ei ollut käsityöihminen, mutta hän oppi tekemään huiveja.
"Ja hän halusi huolehtia minusta", Huotari sanoo.
"Olin vanhempieni ainut lapsi."
Niin kauan kuin Olga Huotarin isä eli, kotona oli eri astia maidolle ja eri kattila, jossa maito keitettiin. Kodin vastapäätä oli maitokauppa, josta haettiin tonkalla maitoa ja josta sai myös hyvää emmentalia.
"Sanoimme sitä hiiren syömäksi, koska siinä oli koloja."
Kodin vieressä oli kosher-lihakauppa. Lähikulmilla oli myös kampaamo, parturi, pesula, tavallinen lihakauppa, apteekki (joka on yhä olemassa) ja elintarvikekauppa (joka myös yhä on vanhassa korttelissa). Läheisessä kadunkulmassa oli suutari.
"Minulla oli lapsena korkeavartiset nahkakengät, joista kärki leikattiin pois, kun ne kävivät pieniksi. Kaikesta oli vielä pulaa. Nahkapohjaiset kengät raudoitettiin kärjestä ja korosta, jotta ne kestäisivät pidempään."
Kotitalossa asui paljon juutalaisia. Olgan perheen kodissa oli kaksi huonetta, palvelijanhuone, halli ja keittiö.
Olgan äiti, tämän vanhin sisko Olga ja heidän vanhempansa olivat muuttaneet taloon vuonna 1944. Kesäkuussa 1944 Budapestin juutalaiset oli määrätty muuttamaan tiettyihin taloihin.
"Niitä kutsuttiin 'tähdellä merkityiksi taloiksi'. Keltainen tähti oli ulko-oven yläpuolella talon numeron vieressä", Huotari kertoo.
Isovanhemmat ja Olga-täti kuolivat vuoden sisällä 1952-1953, juuri ennen Olgan syntymää.
"Minulla ei ole koskaan ollut elossa yhtään isovanhempaa. Tunnen ylipäätään sukuni vain isovanhempiin saakka. Kysyin jo pienenä lapsena, miksi meillä on niin vähän sukulaisia. Silloin äiti kertoi, mitä suvullemme oli tapahtunut."
Jonakin varhaisen lapsuutensa kesänä Olga näki sen ensimmäisen kerran, kun isä piti lyhythihaista paitaa. Tatuoinnin isän käsivarren sisäsyrjällä.
"Siinä oli kirjain B ja viisi numeroa."
Silloin isä kertoi tyttärelleen leiristä.
"B-kir... -
Zijn er afleveringen die ontbreken?
-
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Arkeologi Minna Silver luki Sinuhe egyptiläisen 12-vuotiaana. Teos ei jättänyt häntä rauhaan, vaan hän on aina uudestaan palannut Sinuhen jalanjäljille Lähi-itään. Läpi romaanin kulkee ja läpi historian on toteutunut ajatus: ihminen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuu.
Ei voi olla totta. Miten tässä tilanteessa ollaan taas, arkeologi Minna Silver ajatteli.
Oli syksy 2023. Gazaa piiritettiin. Sekä tuoreissa uutislähetyksissä että kirjassa, jota Silver työsti.
Lokakuussa 2023 Gazan ja siellä asuvien palestiinalaisten vähäiset kulkuyhteydet katkaisi Israel.
Silverin tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa ollaan yli 3 300 vuoden takaisissa tapahtumissa. Tavallaan, koska osin kyse on fiktiosta.
Kirja on Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin, ja sen on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos taustoittaa Mika Waltarin pääteosta.
Sinuhen aikaan Gaza, tai vanhassa muodossa Ghaza, oli egyptiläisten hallinnassa. Waltari on kehittänyt linnoitetun kaupungin ympärille fiktiivisen piiritystilanteen, heettiläiset yrittävät saada paikkaa haltuunsa.
"Mutta ole huoletta, Sinuhe. Ghaza on yhä meidän, Ghaza on se kulmakivi, jonka varaan tämän sodan rakennan", sotapäällikkö Horemheb sanoo ystävälleen.
Pelokkaat tunnelmat ja kuvaukset panttivangeista alleviivasivat Silverille Sinuhen ajattomuutta.
Valtiot ja kansat ovat ehkä muuttuneet, mutta ihminen ei. Se tulee selväksi jo heti romaanin alussa:
"Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat."
Minna Silver on ollut kiinnostunut Lähi-idän ja Välimeren maista "alusta asti".
Häntä kiehtoi lapsena kotona ollut Pompejin naisista kertova kirja. Samoin kuin äidin, televisio-ohjaaja Eeva Vuorenpään puheet Venetsiasta. Äiti uskoi kaupungin uppoavan jo muutamassa vuosikymmenessä.
Lisäksi Silver luki paljon Raamattua.
Vanhemmilla oli myös Sinuhe egyptiläinen, mutta englanniksi. Siinä oli värikäs Hollywood-kansi, jossa Sinuhe oli kuvattu alfaurosmaisena.
Kansi jäi mieleen. Kenties juuri siksi Silver, joka oli silloin vielä Minna Vuorenpää, tarttui teokseen suomeksi Hämeenlinnan vanhaan ortodoksikirkkoon rakennetussa kirjastossa.
Hän oli 12-vuotias. Kirjasta tuli hänen lempiromaaninsa.
Parin vuoden päästä uskonnonopettaja antoi tehtäväksi etsiä jonkun haastateltavan. Isä sattui tuntemaan itämaisen kirjallisuuden professorin ja Raamatun arkeologin Aapeli Saarisalon.
He tapasivat Suomen Sisälähetysseuran tiloissa. Saarisalo oli jo iäkäs mies. Silver esitti kysymyksiä ja nauhoitti haastattelun kasetille.
Voisitteko kertoa lähemmin tästä työstänne arkeologina?
Kuka rahoittaa teidän kaivauksenne?
Onko näillä kaivauksilla mukana myös nuorisoa?
Kyllä, nuoria oli paikalla eri puolilta maailmaa, Saarisalo kertoi. Opiskelijat halusivat tulla mukaan palkatta.
Silver halusi myös tietää, oliko sota Lähi-idässä vaikuttanut Saarisalon työskentelyyn.
"Ei se ole varsinaisesti, koska tein Lähi-idässä pitkäaikaisesti työtä vuodesta 1920 vuoteen 1932. Silloin kävin vain pienillä välitauoilla Suomessa. Siihen aikaan ei siellä sodittu tällä tavalla", Saarisalo vastasi.
Saarisalo kuvaili Silverille, miltä näytti Mesopotamiassa, joka kattaa nykyisen Irakin sekä itäistä Syyriaa ja Turkin kaakkoisosan.
Maa on luonnostaan tasaista kuin merenpinta, mutta "siellä täällä ilmestyy kuitenkin näköpiiriin ylänköjä", hän kertoi. Aiemmin oli luultu, että ne ovat luonnonmuodostumia.
Ne eivät kuitenkaan olleet, vaan vanhoja asutuksia, jotka olivat kohonneet kerrostuma kerrostumalta ylöspäin. Sodassa on saatettu hävittää kokonainen tällainen kaupunki kerralla.
Kuvaus jäi Silverille mieleen.
Tutankhamonin haudan löytyminen vuonna 1922 kohahdutti maailmaa.
Hauta ei ollut kuninkaalliseksi haudaksi erityisen ylellinen, mutta se oli lähes koskematon ja siksi vaikuttava. Täynnä koruja, veistoksia ja astioita. Yhteensä tuhansia esineitä.
Lisäk... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Tumps.
"No just tollanen", Harri Heliövaara puhahtaa.
Näin sen olisi pitänyt mennä: Heliövaara heittää pallon päänsä päälle, maila heilahtaa, kuuluu whack. 0,3 sekuntia myöhemmin kuuluu plat, kun 190 kilometriä tunnissa liikkuva keltainen pallo pomppaa vastustajan kenttäpuoliskolla. Ja sitten pelataan tennistä.
Nyt Heliövaaran syöttö tuntuu kuitenkin olevan hieman kateissa. Kuluu jälleen lattea tumps, kun syöttö jää verkkoon, välillä taas kuivakka naps, kun pallo osuu verkon päällä kulkevaan valkoiseen nauhaan.
"En mä halua syöttää tuollaisia."
On liki helteinen elokuinen keskiviikkoiltapäivä, ja Heliövaara harjoittelee yksityisellä tenniskentällä, joka sijaitsee Kauniaisissa kartanomaisen omakotitalon takapihalla. Tennis on taas muotia, eikä Helsingin seudulta ole helppo löytää vapaata kenttää - vaikka sattuisi olemaan Wimbledonin tuore nelinpelimestari ja maailman 11:nneksi paras tennispelaaja nelinpelissä.
Ympäristö on hieman erilainen kuin Wimbledonissa, tai virallisemmin Wimbledonin yleisenglantilaisella nurmitennis- ja krokettikerholla. Kauniaisissa kentän kupeessa kasvaa mäntyjä.
Muitakin eroja on. Wimbledonin keskuskentälle mahtuu lähes 15 000 katsojaa, televisiosta pelejä katsovat miljoonat ihmiset.
Nyt peliä seuraa kaksi ihmistä, Heliövaaran valmentaja Boris Chernov ja toimittaja.
Pelaajia kentällä on kolme, Heliövaara, Patrick Kaukovalta ja Leevi Säätelä. Ensin on harjoiteltu, nyt pelataan ja lasketaan pisteitä. Vuorotellen kaksi yhtä vastaan.
On Heliövaaran vuoro syöttää yksin. Ensimmäinen syöttö jää verkkoon ja toinenkin, sitten Heliövaara onnistuu ja kääntää hetkeä myöhemmin lyönnin terävästi kentän sivurajalle. Vastustajat eivät ehdi palloon.
"Se oli Harri-spesiaali", Säätelä sanoo.
"Ei pysty tuohon", Heliövaara joutuu toteamaan, kun vastustaja sijoittaa pallon kauas kentän takakulmaan.
"Tsemppiä", Kaukovalta pääsee kuittaamaan.
Vuoron päätyttyä kerätään pallot ja pakataan mailat. Kaukovalta ja Säätelä lähtevät, Heliövaara jää vielä hetkeksi kentälle valmentajansa kanssa.
"Minusta tuntuu, että syötöstä puuttuu nyt jotakin. Kick on hukassa", Heliövaara sanoo.
Tenniksessä syöttö on vahva ase. Jos syöttää tarpeeksi hankalia, ei vastustaja missään vaiheessa pääse peliin mukaan.
Useimmat pelaajat lyövät kovaa, mutta kick-syöttö on hieman juonikkaampi tapa avata peli. Siinäkin pallo liikkuu reilusti yli moottoritienopeutta mutta lisäksi kierre saa sen pomppaamaan yllättävästi sekä ylös että sivulle.
Valmentaja kantaa kentälle tuolin, ja Heliövaara jatkaa kateissa olevan kickin etsintää. Hän syöttää kymmenkunta kertaa istualtaan.
"Tuntuu ihmeeltä, että me voitettiin."
Heliövaara istuu kahvilan pöydässä Kauniaisten ostoskeskuksessa. Hänen edessään tabletin ruudulla on videokooste runsas kuukausi sitten pelatusta Wimbledonin nelinpelifinaalista.
Harri Heliövaara ja hänen brittiparinsa Henry Patten vastaan australialaiskaksikko Max Purcell ja Jordan Thompson.
"Kun ottelun jälkeen katsoi tilastoja, vastustaja oli parempi niissä kaikissa. Ne voittivat kymmenen pistettä enemmän kuin me, mutta silti me voitettiin koko ottelu. Se on tenniksessä yllättävää ja harvinaista."
Ihmevoiton tuntua lisää se, kuinka monta kertaa Heliövaara ja Patten olivat jo häviämässä ottelun.
Ottelupallo on tenniskielellä tilanne, jossa seuraavan pallon voittaja vie koko ottelun. Australialaisilla oli kolme ottelupalloa, mutta Heliövaara ja Patten selvittivät ne kaikki.
Heliövaara pysäyttää videokuvan.
"Tämä on yksi niistä ottelupalloista. Ja tuo lyönti tuossa, löin ehkä elämäni parhaan kämmenen liikkeestä. Se on lyönti, jota en koskaan ole osannut hirveän hyvin."
Ottelun venyessä vastustajan pelissä alkaa näkyä pieniä negatiivisia merkkejä. Heliövaara napsauttaa videolta esimerkin. Thompson häviää pisteen, ja Purcell vain katsoo hänestä poispäin.
"Sen pitäisi mennä niin, että kun pari tekee virheen, menet heti siihen lähelle ja tuet häntä, että ei mitään, seura... -
Jos Rutger Bregmanin edellinen bestseller tarjosi ihmisluonnosta valoisan näkemyksen, uudella teoksellaan hän haluaa lietsoa syyllisyydentuntoa. SK haastatteli New Yorkissa asuvaa maailmankuulua historioitsijaa.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Olenko luonut hirviön? Kysymys pyöri Rutger Bregmanin mielessä neljä vuotta sitten, kun hän seurasi kirjansa vastaanottoa sosiaalisessa mediassa.
Hyvän historia tarjosi valoisan näkemyksen ihmisluonnosta. Se kiisti syvään juurtuneen uskomuksen ihmisistä itsekkäinä, vaistojensa ohjaamina eläiminä, joita peittää sivistyksen ohut pintakerros.
Bregman todisteli sosiologisiin, antropologisiin, psykologisiin ja biologisiin tutkimuksiin nojautuen, että ihmiset ovat yhteistyöhön suuntautuvia, toisiltaan oppivia ja toisistaan huolta pitäviä olentoja. Evoluution tärkein voima oli ystävällisyys, ei kamppailu.
Toki me kykenemme myös kauheuksiin, jos ulkoiset olosuhteet antavat siihen riittävästi yllykkeitä, mutta emme ole luonnostamme hirmutöiden tekijöitä.
Monet Hyvän historiasta innostuneet tulkitsivat kirjan positiivisen viestin liian vahvasti. He katsoivat Bregmanin antavan lopullisen ja kattavan todistuksen ihmisen hyvyydestä, vaikka kirjan ydinsanoma oli vaatimattomampi - useimmat meistä ovat tyyppeinä ihan jees.
"Sosiaalisessa mediassa liikkui kuvia vaikuttajista, jotka lukivat kirjaani rannalla ja riemuitsivat, kuinka mahtavasti kaikki menee, eikä synkistä maailmantapahtumista tarvitse piitata", Bregman sanoo videoyhteyden välityksellä kotoaan New Yorkista.
Jos Hyvän historia oli lämmin halaus, Bregmanin uusi teos Moraalinen kunnianhimo on kylmä suihku.
Sen tavoitteena on ravistella ihmiset hereille onnellisen elämän idylleistään ja patistaa heidät toimimaan planeettaamme riivaavien ongelmien korjaamiseksi. Bregman tähdentää, että hän itse tarvitsi kylmää suihkua siinä missä lukijansakin.
Hyvän historian kirjoittamisen jälkeen Bregman turhautui rooliinsa suurten maailmanselitysten antajana. Hän luonnehtii tietokirjailijan ja julkisen älykön työtään "tiedostamisbisneksessä" toimimiseksi. Paljon sanoja, vähän tekoja.
"Toin kirjoituksissani ja haastatteluissani esille näkemykseni siitä, millainen maailman pitäisi olla, ja odotin, että jotkut toiset muuttavat maailman sellaiseksi."
Ennen Hyvän historiaa julkaisemassaan teoksessa Ilmaista rahaa kaikille Bregman puhui universaalin perustulon, viisitoistatuntisen työviikon ja avointen rajojen puolesta.
Arvostelijat kuittasivat ajatukset alle kolmekymppisen nuorukaisen idealistiseksi haihatteluksi, mutta myös Bregmanin näkemyksiin myötämielisesti suhtautuvat epäilivät hänen ehdotustensa toteuttamiskelpoisuutta.
Bregman aisti kritiikin taustalla kyynisen ihmiskuvan: perustulon kaltainen malli ei voi toimia, koska useimmat ihmiset ovat liian laiskoja tai tyhmiä toimimaan järkevästi. Hän kirjoitti Hyvän historian todistaakseen tällaisen ihmiskuvan perusteettomaksi.
Siinä missä Hyvän historia oikoo Ilmaista rahaa kaikille -teoksen herättämiä väärinkäsityksiä, Moraalinen kunnianhimo oikoo Hyvän historian herättämiä väärinkäsityksiä. Emme voi pitää itseämme erityisen hyvinä, jos siedämme ympärillämme sortoa, vääryyttä ja ympäristötuhoja.
Bregman luonnehtii Moraalista kunnianhimoa nurinkuriseksi elämäntaitokirjaksi. Sen tavoitteena ei ole tuudittaa hyvään oloon, vaan lietsoa syyllisyydentuntoa, saada lukija kysymään, miksi olen kiinnostuneempi omasta hyvinvoinnistani kuin maapallon hyvinvoinnista?
Moraalisella kunnianhimolla Bregman tarkoittaa intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi, valmiutta ryhtyä sanoista tekoihin.
Oman kortensa kekoon Bregman kantaa kolmen ystävänsä kanssa perustamassaan organisaatiossa nimeltä The School for Moral Ambition eli Moraalisen kunnianhimon koulu.
Se kokoaa eri alojen osaajia yhteen torjumaan polttavia maailmanlaajuisia ongelmia. Ensimmäiset tutkimusapurahansa organisaatio jakoi tupakkateollisuuden vastaiseen taisteluun ja eläintuotteita korvaavien proteiinien edistämi... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Anjelika ja Olavi Hovin käsivarsia koristavat lasten ja lapsenlasten nimet. Sota on rikkonut itärajalla monia suomalais-venäläisiä avioliittoja, mutta Hovit ovat olleet naimisissa jo 25 vuotta.
Keskiyö lähestyy Tohmajärvellä, pienessä itärajan kunnassa. Pian lähihoitaja aloittaa kierroksen. Kiertää huoneesta toiseen, muuttaa potilaiden nukkuma-asentoa, antaa tarvittaessa juomista ja kipulääkettä.
"Tämä on viimeinen paikka", Anjelika Hovi sanoo.
"Täältä ei pääse enää kotiin."
Takkunurmentupa on tehostettu asumispalveluyksikkö terveyskeskuksen siivessä. On asukkaita, jotka eivät muista, kävele tai puhu. On myös saattohoitopotilaita. Toisinaan lähihoitaja on ainoa, joka pitää lähtevää kädestä kiinni.
Öisin Hovi vastaa yksin osaston asukkaista. Ambulanssin tulo saattaa kestää tunnin.
"Täällä on luotettava itseensä, pystyttävä toimimaan yksin."
Oma äiti on myös vakavasti sairas, toipumassa vaativasta sydänleikkauksesta. Hän asuu Sortavalassa, Venäjän Karjalassa.
Äitiään tytär ei ole nähnyt sitten viime joulukuun, yhdeksään kuukauteen.
Betoniporsaita, piikkilankaa, ja kieltotauluja.
Yövuoron jälkeen Hovi ajaa kotiin Värtsilän rajakylään. Sama näky odottaa joka kerta. Niiralan tulliin johtava risteys on tukittu liikenteeltä.
Itäraja on kiinni, 1 344 kilometriä.
Naapurisopu rikkoontui syksyllä 2023. Venäjä ohjasi rajanylityspaikoille toistatuhatta turvapaikanhakijaa, pääosin nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta. Vastatoimena Suomi sulki rajan.
Rauhaton raja oli ollut sukupolvea aiemmin rakkauden raja.
Neuvostoliitto hajottua vuonna 1991 raja avautui ja kanssakäyminen vapautui. Pian Tohmajärvellä vietettiin jo ensimmäisiä suomalais-venäläisiä häitä. Ja se oli vasta alkua. Vilkkaimpina vuosina suomalaiset miehet ja venäläiset naiset solmivat yli kuusisataa avioliittoa.
Vaimomuuttajista tuli ilmiö itärajalla, Tohmajärvestä Suomen venäläisin kunta.
Myös lastulevytyöntekijä Olavi Hovi ylitti rajan. Aluksi kävi katsomassa luovutetulle alueelle jäänyttä isoisän taloa, sitten kavereiden kanssa lomareissuilla. Oli halpaa ruokaa, alkoholia ja bensaa.
Passintarkastuksessa Venäjän puolella työskenteli vain kolme naista. Olavilta ei jäänyt huomaamatta tummatukkainen, ruskeasilmäinen nuori nainen.
Hän oli Anjelika.
Harvempi suhde alkoi suoraan baaritiskillä. Tarvittiin välikäsi, suosittelija. Olavi ja Anjelika tapasivat ensi kerran Sortavalan sataman ravintolassa, jossa vietettiin Anjelikan tuttavan syntymäpäiviä.
Oli talvi, tammikuu 1999. Ei, ei tästä tule mitään, en ala ollenkaan, Anjelika muistaa ajatelleensa.
Illan päätteeksi hän antoi puhelinnumeronsa Olaville.
Mihin te ihastuitte toisissanne?
Ruskeatiilisen omakotitalon olohuoneeseen laskeutuu hiljaisuus.
"Jaha", Olavi Hovi sanoo. "Varmaan tuohon ulkonäköön."
Anjelika Hovia naurattaa.
"Olli oli sellainen, miten voi sanoa… varma ja rauhallinen."
Olliksi kutsuttu Olavi alkoi käydä kerran kaksi viikossa Sortavalassa. Näytti ensitreffeillä valokuvan perheestään. Kesti neljä kuukautta, kunnes tapailu muuttui seurusteluksi keväällä 1999. Sitten tapahtumat etenivät kuin elokuvassa.
"Heinäkuun yhdeksäs meillä oli häät", Anjelika sanoo.
"Ja poika", Olavi sanoo, "syntyi lokakuussa".
Rajalla työskentelyn takia Anjelikalla ei ollut lupaa poistua Venäjältä. Tarvittiin paperibyrokratiaa ja suomalaisen kansanedustajan apua. Lopulta, kolme viikkoa ennen esikoispojan syntymää, hän pääsi turistiviisumilla Suomeen.
Muutto uuteen kotimaahan ei kaduttanut.
Aviomiehellä oli jalat maassa. Kävi töissä, otti suhteen tosissaan, oli kiinnostunut kirjallisuudestakin.
"Olli on lukenut kaikki Päätalo-kirjat."
Venäjällä 1990-luku oli villi vuosikymmen. Valtion omaisuutta yksityistettiin oligarkeille, kansa kärsi talouden romahduksesta.
Kaikki oli kaupan. Metsäfirmat ostivat rajan takaa puuta tehtaille. Suomalaiset miehet hakivat Karjalasta myös päiväkahviseuraa, maksullista seksiä.
Venäläisiin naisiin lyötiin huonon naisen maine.
Tu... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Topi Jaakola on 40-vuotias jääkiekkovalmentaja ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän oppi varhain, että piirejä sitoo sanaton sopimus: tietyistä asioista ei puhuta. Nyt Jaakola rikkoo sopimuksen.
Kun ihminen haluaa puhua avoimesti oman alansa kipupisteistä, hän tyypillisesti odottaa, että ura on ohi eikä hävittävää ole.
Joskus on toimittava toisin.
Tämän haastattelun tekeminen on odottanut sitä, että Topi Jaakola saa työpaikan jääkiekon "sisältä", tässä tapauksessa valmennusportaasta. Vain siten voi ottaa esille ongelmia ilman, että se kuitattaisiin ulkopuolisen huuteluksi.
"Mä tulen sanomaan asioita, joita tästä alasta ei ole sanottu ääneen", Jaakola sanoo.
Hän ei halua syyttää mitään yksittäistä tahoa tai joukkuetta eikä varsinkaan pestä omia käsiään. Kyse on jääkiekon kulttuurisista rakenteista, joiden osa hänkin on ollut ja on yhä.
Jaakola lopetti ammattilaisuransa keväällä 2020. Kolme vuotta myöhemmin hän rakastui jääkiekkoon uudelleen.
Hän oli pelannut kiekkoa seitsemänvuotiaasta, tehnyt parikymmenvuotisen uran ammattilaisena, voittanut neljä Suomen-mestaruutta Oulun Kärpissä ja maailmanmestaruuden Leijonissa vuonna 2011.
Vuosien saatossa hänen henkilökohtainen suhteensa lajiin oli tietenkin elänyt ja etääntynytkin. Siksi uusi palo tuntui samalta kuin ensirakkaus.
Jaakolalle jääkiekko oli ollut ennen kaikkea itseilmaisua ja kaukalo hänen estradinsa. Häneen oli tehnyt vaikutuksen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin toteamus. Näyttelijäntyö on esiintymistä, ei esittämistä, tämä oli painottanut jossain haastattelussa.
Sama jääkiekon kanssa. Jaakola pelasi puolustajana. Hän pyrki olemaan varma, rauhallinen ja eleetön. Itseluottamus ei ollut kovuutta vaan uskoa siihen, että on 99 kertaa sadasta oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Uran jälkeen Jaakola oli hakeutunut kansainväliselle liikunnanohjaajalinjalle Haaga-Helian ammattikorkeakouluun. Hän kulki "poispäin" jääkiekosta, ehkä kouluttamaan urheiluopistolle tai jonnekin. Aiemmin hän oli suunnitellut alkavansa levykauppiaaksi.
Mutta yhtäkkiä hän halusikin takaisin. Lajin sisäiset epäkohdat eivät jättäneet rauhaan. Ja ennen kaikkea: niitä voisi muuttaa vain sisältä käsin.
On elokuun loppu. Jääkiekkokausi alkaa pian.
Keuruun laitamilla on jäähalli, joka rakennettiin vuonna 1995 harjoitushalliksi. Se on hyisen kylmä, pilkattu igluksi ja sardiinipurkiksi. Otteluja varten katsomoita joudutaan lämmittämään. Pukukopit ovat ulkona, ja halliin pitää kävellä pleksitunnelin läpi, mitä vierasjoukkueet eivät lainkaan arvosta.
Tämä on Jaakolan uusi työpaikka. Loppukesästä Keuruun jääkiekkojoukkue KeuPa HT ilmoitti, että se on palkannut Jaakolan apuvalmentajakseen.
KeuPa on pienen kaupungin ylpeys, kuten urheiluseurat usein. Kymmenen vuotta sitten se nousi Mestikseen. Mestis on puoliammattilaissarja ja Suomen toiseksi ylin sarjataso.
Hallia piti laajentaa ja parannella, mutta se kannatti. Vuonna 2018 KeuPa voitti sensaatiomaisesti sarjan mestaruuden ja ylsi vuotta myöhemmin hopealle.
Vielä kesällä Jaakolalla oli pitkällä olleet suunnitelmat lähteä Eurooppaan, mutta ne kariutuivat. Sitten paikka Keuruulla avautui. Jaakola otti yhteyttä ja nyt hän on täällä, sohvalla ja vinyylilevysoittimella sisustetussa työsuhdeasunnossa jäähallin kupeessa.
Mestiksen mittapuulla hänen meriittinsä jääkiekkoilijana ovat poikkeukselliset.
Mutta juuri siitä on kyse. Jaakola on Keuruulla siksi, ettei hän haluakaan valmentaa peliuransa ansioilla. Valmennustiede on opettanut, etteivät ne yksin tee hänestä hyvää valmentajaa.
"Mulle on henkilökohtaisesti todella tärkeää, ettei toimintani esihenkilönä perustu pelkästään siihen, että mä oon ollut suht hyvä jossain pallopelissä", Jaakola sanoo pöydän ääressä. Edessä on itse jauhettua kahvia ja vegaanista suklaakakkua.
Hän vertaa valmentamista hirsitalojen rakentamiseen. On eri asia rakentaa itse hienoja hirsitaloja kuin koettaa opettaa pari-kolmekymmentä alaista rakentamaan niitä.
Kaiken ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Reilu kymmenen vuotta sitten Ahvenanmaalla oli kahdeksan kotikoululaista. Nyt heitä on 130. Suurin osa on Ruotsista muuttaneita.
Raidallinen matto on levitetty nurmikolle talon päätyyn, keittiön ikkunan alle. Kahdeksanvuotias Alvida Waleij makaa matolla vatsallaan.
Aurinko lämmittää paljaita jalkapohjia. On keskiviikko elokuun lopulla, kello puoli kymmenen.
84 oppilasta osallistuu koulun urheilupäivään. 21 heistä kävelee, 23 pelaa jalkapalloa ja loput salibandya. Kuinka moni pelaa salibandya?
Ruudukossa lukee suurella käsialalla laskutoimitus ja oikea vastaus.
Välillä Alvida hörppää muumimukista teetä. Kolmevuotias pikkusisko Louve Waleij värittää vieressä puuväreillä.
Nelilapsisen perheen kotitalo sijaitsee mäen päällä, kylän päätien varrella. Godbyssä on noin tuhat asukasta, ja palvelut lähellä: kauppakeskus, pankki ja terveyskeskus.
Toisella puolella tietä näkyy Källbon alakoulu. Sitä käy 187 lasta, lähempää ja kauempaa. Waleijien kotiovelta sinne on matkaa vain kolmisensataa metriä.
Matematiikan kirja on saatu lähikoulusta, vaikkei Alvida ole siellä kirjoilla, ei isosiskokaan.
Myös Sol Waleij laskee aamulla matikkaa, mutta sisällä. Äiti on sanonut, että opiskeluun kannattaa valita mahdollisimman mukava paikka.
10-vuotiaalle Solille se on oma sänky. Siinä on planeettakuvioiset lakanat. Huoneen seinällä roikkuu hirvensarvia. Ne Sol on saanut tätinsä mieheltä, koska pitää luiden keräilystä.
Serkkujen perhe asuu lyhyen ajomatkan päässä. He ovat lasten ainoat sukulaiset Ahvenanmaalla.
Muut asuvat Ruotsissa. Siellä myös Waleijn perhe asui ennen.
Kun Sol oli kuusivuotias, perhe totesi, että heidän on muutettava Ruotsista.
Muuten Solin olisi ollut pakko mennä kouluun.
Amanda Waleij ei ole varma, milloin kuuli kotiopetuksesta ensimmäistä kertaa.
Ajatus kävi mielessä jo, kun Sol oli vauva.
Heräsi huoli siitä, joutuisiko lapsi kasvaessaan kokemaan kaameita suorituspaineita.
Waleijn oma kouluaika sujui hyvin. Mutta oli myös paniikissa pänttäämistä ennen kokeita, vain jotta saisi hyvän numeron. Sellaisen jälkeen unohtaa nopeasti oppimansa.
Koulumaailma ei muutenkaan houkuttanut: isot ryhmäkoot, vahva ikähierarkia, mahdolliset ulkopuolisuuden tunteet. Pahimmillaan kiusaaminen.
Voisipa Sol käydä koulunsa kotona, Waleij sanoi puolisolleen. Mutta Google-haku tuotti pettymyksen: kotiopetus on kielletty Ruotsissa.
Silti ajatus jäi mieleen. Waleij luki kirjoja vanhemmuudesta ja kiintymyssuhteista. Sellaisia löytyy hyllystä edelleen.
Löydä lapsesi rakkauden kieli.
Kuinka kasvattaa villi lapsi.
Lapsella on oikeus vaikuttaa omaan arkeensa, Waleijt päättivät.
Suomessa oppivelvollisuuden voisi suorittaa kotona. Helpoiten se kävisi heille Ahvenanmaalla: yksikielisessä maakunnassa ei ole pakko opiskella suomea.
Ympäristö olisi rauhallinen, ja perhe saisi viettää paljon aikaa yhdessä.
Åland oli aivan vieras, eivät he olleet siellä koskaan käyneet. Tutustumisreissua ei voinut tehdä keskellä pandemiaa.
He vuokrasivat asunnon ensin Maarianhaminasta, ilman asuntonäyttöä. Mies, lääkäri ammatiltaan, sai töitä saarelta.
Kuopus oli kymmenen päivän ikäinen, kun perhe muutti.
Osa sukulaisista epäili kotiopetusta. Mutta Amanda Waleijn vanhemmat olivat alusta asti luottavaisia.
He ovat ammatiltaan opettajia.
koulu_kotona_2-800x1200.jpg
Kotiopetus kiellettiin Ruotsissa vuonna 2011, jos sille ei ole hyvin painavaa perustetta. Filosofiset tai uskonnolliset syyt eivät riitä.
Vastaavia maita löytyy Euroopasta: Saksa, Espanja, Kroatia… Kaikissa on omanlaisensa lainsäädäntö, mutta kohtuullisen tiukka koulupakko.
Vuonna 2013 Ahvenanmaalla oli kahdeksan lasta kotiopetuksessa.
Nyt heitä on 130, suurin osa Ruotsista muuttaneita. Heillä on oma yhdistys, joka ajaa kotiopetuksen etuja.
Juuri nyt pyritään vaikuttamaan siihen, ettei kotiopetukseen jatkossakaan tarvitse anoa lupaa. Ahvenanmaan maakuntahallitus suunnittelee sellaista.
Toistaiseksi lyhyt ilmoitus on riittänyt.
Liitteeksi tosi... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Pelastuisiko talous, jos Suomessa tehtäisiin nykyistä pidempää työpäivää? Vai ehkä sittenkin lyhyempää?
Ei talousviisaskaan aina osu oikeaan.
Sir John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930, että sadan vuoden kuluttua töitä tehdään ehkä kolme tuntia päivässä tai 15 tuntia viikossa - ja lähinnä vanhasta tottumuksesta, ei välttämättömyydestä.
Englantilaista Keynesiä pidetään nykyaikaisen makrotaloustieteen luojana. Hänen pääteoriansa syntyivät 1930-luvun suuren laman seurauksena, ja niissä valtioita kehotetaan talouden laskusuhdanteessa kasvattamaan menojaan, jos niin voidaan estää syvä lama.
Keynes olisi varmasti saanut taloustieteen Nobelin - ellei olisi kuollut keväällä 1946, 23 vuotta ennen kuin talouden alalla alettiin jakaa Nobeleita.
Yleisen käsityksen mukaan Keynes kuoli liialliseen työntekoon. Hän sai sydänkohtauksen Yhdysvalloissa, missä oli neuvottelemassa miljardilainasta, jolla Britannia yritti tilkitä sotimisen romuttamaa talouttaan. Toinen kohtaus muutamaa viikkoa myöhemmin osoittautui tappavaksi.
Keynesin ennusteesta on kulunut sata vuotta reilun viiden vuoden kuluttua.
Vaikuttaa vähintäänkin epätodennäköiseltä, että siihen mennessä suomalaisten keskimääräinen viikkotyöaika vähenisi nykyisestä 35 tunnista 15 tuntiin. Varsinkin kun 20 viime vuoden aikana työaika on meillä vähentynyt yhteensä tunnin ja 42 minuuttia, eli verkkaista viiden minuutin vuositahtia.
Keynesin kotimaassa Englannissa töitä tehdään nykyään 24 minuuttia vähemmän kuin 20 vuotta sitten. Yhdysvalloissa työaika ei ole lyhentynyt kahdessa vuosikymmenessä lainkaan.
"Keynesin ajattelu meni pieleen kahdessa kohdassa", arvioi palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja Mika Maliranta. Hän on taloustieteilijänä tutkinut erityisesti kasvua ja työmarkkinoita.
"Väärin meni se, että hän katsoi, kuinka nopeaa tuottavuuden kehitys oli 1920-luvulla ja päätteli, että kun sama kehitys jatkuu, tarve työn tekemiselle oikeastaan loppuu jossain vaiheessa."
Tuottavuus ei kasvanut Keynesin uskomalla tavalla. Erityisesti Suomessa on tällä vuosituhannella kamppailtu pikemminkin olemattoman hitaasti paranevan tuottavuuden kanssa.
"Suomen talouskasvu on vähemmän kiinni tehtyjen tuntien määrästä ja paljon enemmän kiinni tuottavuudesta eli siitä, kuinka paljon tunnissa saadaan aikaan", Maliranta sanoo.
"Esimerkiksi Tanskassa tehdään vähemmän töitä kuin Suomessa, mutta se on mahdollista, koska työn tuottavuus on korkeaa. Silloin töitä voidaan tehdä vähemmän, mutta kansantalous on silti hyvässä kunnossa."
Mika Malirannan mukaan Keynes arvioi väärin myös sen, mitä ihmiset elämältään lopulta haluavat. Se voi olla myös jotakin muuta kuin mahdollisimman lyhyt työaika.
"Keynes ei ottanut huomioon, että koko ajan keksitään uusia tuotteita, joita ihmiset haluavat."
"Jos maailma olisi pysähtynyt siihen 1900-luvun alkuun, radioihin ja hevoskyyteihin, niin nyt olisi varmasti todella lyhyt työaika. Mutta ei se pysähtynyt. On tullut televisiot, autot ja netti. Ihmiset pitävät näitä asioita niin tärkeinä, että ovat valmiita tekemään töitä ja vaihtamaan niihin vapaa-aikaansa."
Vuonna 1930 työläinen teki kahdeksan tuntia päivässä töitä ostaakseen polkupyörän. Nykyään työntekijä tekee hieman vähemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä ostaakseen sähköauton.
Ruokalistalla on turskaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. On koljaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. Punakampelaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä.
Jos on valmis poikkeamaan brittiläisestä fish and chips -perinteestä, voi listalta valita myös kanaa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä. Tai makkaraa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä.
Platten's on kalaan ja ranskalaisiin erikoistunut ravintola pienessä itäenglantilaisessa merenrantakaupungissa, jonka nimi on Wells-next-the-Sea. Keväällä 2022 ravintola osallistui kokeiluun, joka olisi todennäköisesti ilahduttanut sir John Maynard Keynesiä.
Kokeilussa parikymmentä brittiläistä yritystä siirt... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Juha Marteliuksen isoisä oli Pietarissa koulutettu puna-armeijan upseeri. Pojanpojasta tuli suojelupoliisin päällikkö, jonka ensisijainen kiinnostuksen kohde on Venäjä.
Perehdytys oli niukka, oikeastaan olematon.
Kun Juha Martelius vuonna 1992 aloitti työnsä suojelupoliisissa, hänelle ei järjestetty minkäänlaista koulutusta tuleviin työtehtäviin.
Martelius oli 26-vuotias, kansainvälistä politiikkaa Helsingissä opiskellut valtiotieteiden maisteri.
Hän oli työskennellyt Vaasan ja Helsingin yliopistoissa kansainvälisten asioiden sihteerinä. Supossa tehtävänä oli vastavakoilu, vihollisen tiedonhankinnan ehkäisy, ja vastuualueiksi tulivat kansainvälinen rikollisuus ja Venäjä.
"Suojelupoliisissa oli todella kokeneita ylietsiviä ja ylitarkastajia. He ajoivat siihen työhön. Se oli sellaista mestari-kisällitoimintaa", Martelius kertoo.
Järjestelmä jätti tilaa sattumille. Kukin opetti tavallaan.
"Oli toimintatapoja, joista olin nuorena poikana aivan pöyristynyt. Muutamista epäilin, että ne eivät ole minkään asetusten ja säännösten mukaisia. Mutta ei niistä ollut kellekään vahinkoa."
Kertoisitko esimerkin?
"En. Ne olivat hyvin pieniä asioita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka eivät minun mielestäni olleet ok", Martelius sanoo.
Kun hän aloitti suojelupoliisissa, siellä oli noin 170 työntekijää. Laki antoi supolle valtuudet harjoittaa tiedustelua vain valtakunnanrajojen sisäpuolella.
Martelius on nyt 58-vuotias. Hän palasi huhtikuussa 2024 supoon, johtajaksi. Hänellä on 578 alaista, lupa tiedustella ulkomailla ja seurata verkkoliikennettä.
Suojelupoliisi loi kylmän sodan aikana maineen salamyhkäisenä laitoksena, joka keräsi ammuksia Urho Kekkosen sisä- ja ulkopoliittiseen arsenaaliin.
Julkisuudessa tiedustelupalvelu esiintyi vain johtajansa suulla, harvoin silläkään.
Mauno Koivisto avasi pitkään Kekkosen otteessa ollutta suojelupoliisia parlamentaariselle valvonnalle. Suurempi rakennemuutos koitti, kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa.
Vuosikymmenien ajan suojelupoliisi oli rekisteröinyt kommunisteja ja kansandemokraatteja ja tunnistanut parhaansa mukaan Suomessa urkkineita KGB:n kollegoita. Nyt kukaan ei tiennyt, millaisena Venäjä nousisi.
"Tilanne loi kysyntää tutkitulle ja entistä analyyttisemmälle Venäjää koskevalle tiedolle", Martelius sanoo.
Poliisitaustaisten etsivien rinnalle haluttiin lisää akateemista osaamista. Tiedustelupalvelu alkoi ilmoittaa työpaikoista lehdissä ja järjestää tutustumiskäyntejä valtiotieteilijöille.
Taloon virtasi nuoria yliopistoihmisiä.
Martelius oli yliopistoaikoinaan kiinnostunut Venäjän tavasta organisoida sotavoimiaan. Hän suunnitteli lisensiaatintyötä siitä, miten kommunismin kaatuminen vaikutti itänaapurin sotilaspolitiikkaan.
Yliopiston hallintovirkamiehen työn ohessa Martelius kirjoitti silloiselle Sotakorkeakoululle katsauksia Venäjän sotilaallista muutosta käsittelevistä tutkimuksista.
Yhtenä päivänä suojelupoliisin apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen soitti ja tarjosi Marteliukselle töitä.
Tarjousta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa.
"En missään vaiheessa ajatellut uraa yliopiston hallinto- tai tutkimuspuolella."
Silti nuori vastavakooja teki lisensiaatintyönsä loppuun.
Väitöskirja valmistui vuonna 1999 Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitokselle: Neuvostoliiton/Venäjän sotilaspolitiikka.
Tutkimusta varten nuori isä piti vain viikon vapaata päivätöistä.
"Kirjoitin viikonloppuisin ja Melrose Placen mainoskatkojen aikana."
Marteliuksen väitöskirja maalaa kuvaa hiipuvasta suurvallasta, joka voimien ehdyttyä takertuu entistä tiukemmin lähialueisiinsa ja sotavoimaansa - ainoaan asiaan, joka tuo sille globaalia vaikutusvaltaa.
Kiinnostus Venäjää kohtaan läpäisee koko Marteliuksen uran.
Se kumpuaa historiasta, hän sanoo. Sekä henkilökohtaisesta että yleisestä.
"Kaikki isovanhempani ovat syntyneet Suomessa, joka oli vielä osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa."
Venäjän ja Suomen historian limittyminen kiehtoi Mar... -
Google ja muut hakupalvelut eivät pääse käsiksi kaikkeen tietoon, joka verkossa on. Kirjastonhoitaja tietää, mistä etsiä.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kysyjä Turun seudulta yrittää kuvailla vanhaa satua. Jostakin syystä se on tullut kesällä mieleen. Tarinassa on mahdollisesti posliininen keisari tai sitten setä tai kuningas. Ainakin mukana ovat posliinipoika ja -tyttö.
Pari yrittää karata keisarin, sedän tai kuninkaan luota, mahdollisesti savupiipun kautta. Sitten tyttö ei kuitenkaan uskalla, ehkä.
Mikä satu on kyseessä?
Todennäköisesti Hans Christian Andersenin Paimentyttö ja nokikolari, vastaa kirjastonhoitaja. Hahmo, jonka kysyjä muistaa keisarina, on kiinalainen nukke, joka väittää olevansa posliinisen paimentytön isoisä. Tarina on paimentytön ja pienen nokikolarin rakkaustarina.
Kysymys ja vastaus ovat Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta. Se on Suomen kirjastojen ylläpitämä ja toimii verkossa.
Kuka tahansa voi lähettää kysymyksen. Kirjastonhoitajat ympäri Suomen vastaavat, kolmessa arkipäivässä.
Monet kysyvät lapsuuden kirjojen, satujen ja lorujen perään, samoin nuottien. Jotkut taas haluavat apua kotoa löytyneen toukan tai kuoriaisen tunnistamiseen.
Voisi kuvitella, ettei palvelulle ole enää kysyntää, kun kaikki googlaavat.
Mitä vielä, kysymyksiä tulee noin 7 000 vuodessa. Yli puoleen niistä vastattiin viime vuonna vuorokaudessa.
Löytyykö Valmet 565 käyttöohjekirjaa?
Miksi kutsuttiin sähköankeriasta ennen kuin sähkö keksittiin?
Onko Pirkko-nimestä tehty yhdysnimiä?
Jos haluaisi ajaa Suomesta maailman ympäri, mikä olisi suositeltavin reitti tähän?
Päivi Litmanen-Peitsala selittää paljon ja nopeasti. Hän esittelee palvelua videopuhelussa ja valittelee, kun sivut latautuvat hitaasti.
Litmanen-Peitsala on viestinnänsuunnittelija Helsingin kaupunginkirjastossa, mutta hänen työhönsä kuuluu koko maan kirjastopalveluiden kehittämistä. Se johtuu laista, jossa Helsingin kaupunginkirjastolle on määritelty erityistehtäviä, valtakunnallisista palveluista huolehtimista.
Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu kuuluu näihin palveluihin.
Nyt ruudulla näkyy "pohjaan palaneita" kysymyksiä. Niihin ei ole vielä vastattu, vaikka kolme arkipäivää on kulunut. Myöhässä olevat kysymykset näkyvät järjestelmässä punaisina, vihreät on jo hoidettu.
Punaista on ehkä tavallista enemmän, Litmanen-Peitsala sanoo. On lomakausi.
Mistä kirjastonhoitajilta voi kysyä?
Melkein mistä vaan. Muutama aiherajaus on, esimerkiksi ihmisten lääketieteellisiin vaivoihin tai juridisin ongelmiin ei lähdetä vastaamaan, vaikka kysymyksiä tulee, Litmanen-Peitsala sanoo.
"Väärä vastaus saattaa aiheuttaa todella ongelmia. Niin ei, stop."
Kysymyksiin hakee vastauksia noin 200 kirjastonhoitajaa Suomen eri kirjastoista. Mukana palvelussa on erikoiskirjastoja, esimerkiksi Eduskunnan kirjasto ja Maanpuolustuskorkeakoulun kirjasto. Ne vastaavat, kun kysymys liittyy selvästi niiden asiantuntemukseen. Muuten vastaa yleensä kysyjän lähikirjasto.
On myös sähköpostilista, johon kuuluu kirjastonhoitajia kaikkialta Suomesta. Välillä vastauksia kysellään siellä. Moni kirjastolaisista on - ei niin yllättäen - kiinnostunut kirjoista ja muistaa kirjan, runon tai lastenkirjan hyvinkin epämääräisten vihjeiden perusteella.
Kysymys: Etsin satua kissoista, jotka vartuttuaan päätyivät eri "tehtäviin" mieltymystensä mukaan. Yhdestä tuli laivakissa ja toisesta kotikissa. Kulkurikissaksi ryhtyi yksi kissoista. Neljäskin taisi olla, mutta tämän toiminta-aluetta en muista tarkasti.
Vastaus: Kuvakirjassa "Neljä pientä kissanpoikaa" Murrista tulee kulkukissa, Marrista navettakissa, Mörristä laivakissa ja Mirristä kotikissa. Kirjan alkuteos on nimeltään "Four little kittens" (1957).
Kun Päivi Litmanen-Peitsala puhuu tiedosta, hän puhuu säkeistä ja laareista. Kirjastonhoitajan ammattitaitoon kuuluu tietää "mitä missäkin säkissä on".
Siitä päästään Googleen. Se tai muut hakupalvelut eivät pääse käsiksi kaikkeen tietoon, joka periaatteessa olisi verkossa... -
Kuka kirvestä käytti ja mihin? Kolme arkeologia, geologi ja kuvanveistäjä selvittävät veistoksen arvoitusta.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Routa oli taas nostanut hiekan läpi kiviä mökin pihamaalle, vieläpä kuistin rappujen eteen. Lapsenlapset voisivat loukata niihin itsensä.
Raimo Virpi tarttui rautakankeen. Kaksi ensimmäistä kiveä irtosi helposti, mutta kolmas oli jumiutunut juurakon alle niin tiukasti, että hän joutui pehmittämään maata sen ympäriltä.
Muutaman tanakan iskun jälkeen kiven vierestä kimposi ylös pienempi kivi, jonka puikulamainen muoto kiinnitti Virpin huomion. Hän otti esineen käteensä ja havaitsi sen esittävän hirveä.
Kiviesine oli koristeltu, hyväkuntoinen ja muodoiltaan niin säännönmukainen, että se olisi voinut olla teollista tuotantoa. Mutta miksi joku olisi kaivanut sellaisen juurakon alle?
Kesken pohdinnan Virpin puhelin soi. Toisessa päässä oli vanha tuttu, jolle Virpi kertoi, mitä oli juuri löytänyt. Kaveri kertoi kälynsä olevan eläköitynyt arkeologi.
Kun arkeologi oli nähnyt hirvenpäästä otetut kuvat, tapahtumat etenivät nopeasti.
Virpi ilmoitti Museovirastolle esineestä vielä löytöpäivänä, lauantaina 27. toukokuuta 2023. Löytöpaikaksi kirjattiin Joukamojärven ranta, Kuusamo.
Seuraavana maanantaina hän vei esineen Oulussa sijaitsevaan Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseoon. Museoviraston työntekijä matkusti paikan päälle, pakkasi hirvenpään lento-onnettomuuden kestävään laatikkoon ja kuljetti sen henkilökohtaisesti pääkaupunkiin.
Kun hirvenpää oli saapunut Helsinkiin, viraston jokainen arkeologi kävi silmäilemässä sitä. Varsinainen tutkiminen lankesi Sami Raniselle.
Seitsemäntoista sentin pituisen kiviesineen peräpäässä näkyi puolikas reiästä, joka oli epäilemättä tehty varren kiinnittämistä varten. Jossain vaiheessa esine oli haljennut sen kohdalta. Irronneessa ja kadonneessa puolikkaassa oli luultavasti ollut kirveen terä.
Niin sanottu Iisalmen tyypin reikäkirveen hamara, Raninen määritteli.
Tosin varttamisreiän kapeudesta ja esineen puikkomaisuudesta saattoi päätellä, että kirves olisi ollut työkaluna surkea. Myös koristelun perusteella se oli ilmiselvä status- tai rituaaliesine.
Yksi Ranisen tehtävistä oli varmistaa, ettei esine ole väärennös.
Vaikka hirvenpään pinta oli sileä, sen tekstuurissa oli käsin tehdyn tuntu.
"Kun vanhoja esineitä tutkii paljon, käsityön oppii tunnistamaan sormenpäissä ja silmien verkkokalvoilla tavalla, jota on vaikea sanallistaa", hän sanoo.
Esineen raakatyöstö oli tehty iskemällä, viimeistely tikkaamalla ja hiomalla. Valmistaminen oli vaatinut paljon työtä, hyvää esteettistä silmää ja hämmästyttävää kädentaitoa, Raninen arvioi. Sellaiseen pystyisi ani harva nykyihminen. Miksi joku olisi tuhlannut aikaansa ja lahjojaan moiseen, ja kätkenyt esineen?
Kun Kuusamon löytö vielä muistutti tyylillisesti huomattavasti Säkkijärveltä 1890-luvulla löydettyä kivikautista hirvenpäätä, sen korkeasta iästä ei jäänyt järkevää epäilyä.
Esine oli seitsemäs Suomesta löydetty kivikaudella valmistettu hirven kivipää. Niiden lisäksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on tehty yhteensä viisi vastaavaa löytöä.
Raninen arvioi Kuusamon hirvenpään 4 000 vuotta vanhaksi. Otaksuma perustui pitkälti Säkkijärven hirvenpäästä tehtyyn ajoitukseen. Sen löytöpaikka sijaitsee lähellä Virolahtea, hieman nykyisen rajan itäpuolella.
Säkkijärven hirvessä on yksityiskohtia, jotka muistuttavat varhaisesta pronssikaudesta. Myös sen läheisyydestä löytyneiden savi- ja keramiikkaesineiden muoto ja koristelu viittaavat samaan ajanjaksoon.
Takarajan esineen iälle asetti se, että löytöpaikka oli maannousun seurauksena vapautunut meren alta hieman yli neljätuhatta vuotta sitten.
Arkeologinen ajoittaminen toimii usein näin. Yhden esineen ikä kyetään arvioimaan verraten tarkasti, ja muiden tyyliltään samanlaisten oletetaan edustavan samaa aikakautta.
Kahden hirvenpään poikkeuksellinen yhtäläisyys mietitytti Ranista. Olisiko sama kiviseppä voinut valmistaa ne molemmat... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Pandemia hiljensi lentoasemat, mutta nyt rikotaan taas ennätyksiä. Vilkkaana päivänä Euroopan taivaalla lentää kolmekymmentäviisituhatta matkustajakonetta.
Taivaalla matka taittuu 800 kilometriä tunnissa.
Helsingistä Gotlannin ohi, Kööpenhaminasta Amsterdamin eteläpuolelle, Brysselin päältä kohti Pariisia.
Se on tavallisin reitti olympiakaupunkiin.
Nousun jälkeen lentokapteeni Akseli Meskanen antaa autopilotin ohjata Finnairin Airbusin lentopinnalle 340. Se tarkoittaa 34 000 jalan eli reilun kymmenen kilometrin korkeutta.
Perille pyritään aina suorinta reittiä. Pilotin kultainen ohje: säästä polttoainetta.
Meskanen saattaa pyytää lennonjohtajalta nousua parempiin tuuliin. Tai oikaisua reittipisteelle EEL. Kutsu voi kuulua: "Radar, Finnair five niner uniform, request direct to Echo Echo Lima."
Toisinaan sää pakottaa muuttamaan suuntaa. Kesäisin koodi on usein CB. Lentäjä haluaa välttää Cumulonimbukset. Ukkospilvissä kone voi joutua rajuihin turbulensseihin, rakeet rikkoa ikkunoita ja tutkakuvun.
Itämeren yllä Meskanen saa yleensä oikaisun Kööpenhaminaan asti. Kun lento jatkuu, alhaalla kaupungit suurenevat ja ilmassa liikenne tihenee.
On ruuhkapäiviä ja -tunteja, jolloin taivaalle syntyy tungosta.
Viimeinen lento oli Lappiin, Kittilän kentälle.
Oli maaliskuun loppu 2020, kylmä ja puolipilvinen talvipäivä. Ennen paluuta lentokapteeni Meskanen otti kännykkäkuvia koneesta, Airbus 320:sta.
Vähään aikaan ei olisi töitä, hän tiesi.
Lentomatkustajat olivat levittäneet ärhäkkäästi tarttuvaa koronavirusta maasta toiseen. Tauti oli julistettu pandemiaksi, maat sulkivat rajojaan.
Koko Euroopassa lennot putosivat reilulla puolella, Suomessa lähdöt romahtivat kymmenesosaan. Finnair ja Helsinki-Vantaan lentoasema elivät ilmasilloista Aasiaan ja vanhalle mantereelle.
Seurasi erikoisia aikoja.
Saksalainen Lufthansa oli yksi suurista lentoyhtiöistä, jotka lensivät tyhjiä matkustajakoneita. Haamulennoilla säilytti slotit, lähtö- ja saapumisajat. Aamun ja illan slotit ovat haluttuja kansainvälisen liikenteen solmukohdissa, hubeissa.
Pandemia jatkui, samoin lentäjien lomautukset. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin Meskanen palasi ohjaamoon. Ennen sitä oli luettu tuhansia sivuja dokumentteja, harjoiteltu simulaattorissa ja läpäisty erilaisia tarkastuslentoja.
"Lentäminen on käsityöammatti", Meskanen sanoo. "Sitä opitaan ja ylläpidetään tekemällä."
Yli 500 lentoa pandemian jälkeen - kaikki käytännöt ovat selkäytimessä.
Lentäminen on ylipäätään elpynyt nopeasti. Vilkkaana päivänä Euroopan taivaalla risteilee 35 000 lentoa, keskimäärin 24 nousua vuorokauden jokaiselle minuutille.
Lentoyhtiöiden etujärjestö IATA ennustaa, että tänä vuonna maailmassa tehdään uusi ennätys: lähes viisi miljardia lentomatkustajaa.
Olympiakaupunki Pariisi on yksi Finnairin suosituimmista kesäkohteista: enimmillään neljä päivittäistä vuoroa.
Lentojen suunnittelu on perusteellinen, monimutkainen operaatio.
Eurocontrol hallinnoi Euroopan ilmatilaa. Brysselissä toimiva laitos analysoi lentoyhtiöiden lähettämät lentomäärät ja aikataulut. Lopputuloksena on suunnitelma, miten noin 35 000 päivittäistä lentoa etenevät nousuineen ja laskuineen.
Lopullinen reitti päivittyy vasta lähtöpäivänä.
Lentäjät saapuvat kentälle tuntia ennen Euroopan-lennon lähtöä, Meskanen kertoo lähtöaulan kahvilassa. Finnairin lennonsuunnittelija on tehnyt valmiiksi reitityksen Pariisiin. Onko rajoituksia ilmatilassa matkan varrella? Onko odotettavissa turbulenssia tai ukkosia? Onko viiveitä Charles de Gaullen kentällä? Mikä sopisi varakentäksi, jos pääkentälle ei voi laskeutua huonon sään takia?
"Olemme yksi lento, jonka on nivouduttava tuhansien lentojen herhiläisparveen."
Euroopan ilmailukartta ei ole entisensä. Lentoliikenne on pohjoisessa ja idässä aiempaa hiljaisempaa, etelässä ja lännessä paikoin jo vilkkaampaa kuin ennen pandemiaa.
Euroopan suurkaupungit ja Välimeren rannat imevät lomailijoita, suomalaisiakin. ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kirjailija Miki Liukkonen kuoli neljäs heinäkuuta 2023. Mitä sitä ennen tapahtui?
Kesäkuu 2022.
Kirjailija Miki Liukkonen oli tuskaillut uuden käsikirjoituksen kanssa jo kuukausia. Elämä: Esipuhe oli ilmestynyt elokuussa 2021. Liukkonen oli pettynyt vastaanottoon. Helsingin Sanomien kritiikki oli hänen mielestään nihkeä eikä Finlandia-ehdokkuuttakaan tullut. Ehkä ihmiset eivät enää jaksa lukea tällaisia mammuttiromaaneja, hän pohti kustannustoimittajalleen ja ystävälleen Samuli Knuutille.
Siksi Liukkonen oli ajatellut, että seuraavasta kirjasta tulisi erilainen. Tiivis, kova ja kirkas romaani Albert Camus'n Sivullisen ja Marguerite Durasin Rakastajan hengessä.
Juhannuksena 2022 hän luovutti. Liukkonen vietti juhlapyhiä Oulussa, yksin. Juhannuspäivänä hän julkaisi Instagramissa postauksen, jossa oli useita kuvia (selfie kasvonaamion kanssa, kuva sotkuisesta keittiöstä ja joitakin ulkona otettuja otoksia, muun muassa kukkaniitty) sekä video, jossa Liukkonen heitti tietokoneensa roskakoriin.
Saatetekstin mukaan syy siihen on turhautuminen kesken olevaan romaaniin.
"Hyvä on, jos tämä ei toimi niin ei sitten saatana."
Samuli Knuuti oli samaa mieltä: romaaniaihio ei toiminut. Liukkonen oli lähettänyt hänelle vain 12 sivua. Niissä minäkertojana toimi komerossa piileskelevä pikkutyttö. Samassa huoneessa oli hänen isänsä ruumis. Äiti oli tappanut isän kirveellä. Tekstissä vihjailtiin myös tytön hyväksikäytöstä.
Teksti tuntui Knuutista ankealta. Hän mietti pitkään, miten kertoisi Liukkoselle mielipiteensä. Mutta kun hän vihdoin kirjoitti tälle sähköpostin, Liukkonen vastasi, että oli jo ehtinyt tuhota käsikirjoituksen.
Se ennusti pahaa. Läheiset tiesivät, että Liukkoselle kirjoittaminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei onnistunut, hän voi huonosti. Ja kun hän voi huonosti, hän ei pystynyt kirjoittamaan. Kierre ei yleensä päättynyt hyvin.
Miki Liukkosesta alettiin puhua kirjallisuuspiireissä 2010-luvun taitteessa. Hän oli voittanut arvostetun J. H. Erkon palkinnon alle 20-vuotiaana vuonna 2009 ja solminut sen jälkeen kustannussopimuksen WSOY:n kanssa. Hän kiersi esittämässä runojaan livenä ja teki sen hyvin. Tapahtumien järjestäjien hermot sen sijaan joutuivat välillä lujille, sillä Liukkonen saattoi hävitä juomaan kaljaa juuri ennen esiintymisvuoroaan.
Hänen käytöksensä oli kuin nuoren rentturunoilijan ohjekirjasta.
Suuri yleisö oppi tuntemaan Liukkosen vasta, kun hän oli siirtynyt proosan puolelle. Usein ylimielisiksi tulkitut heitot haastatteluissa, rokkitähtimäinen ulkonäkö ja tuhatsivuiset mammuttiromaanit olivat yhdistelmä, joka jäi mieleen.
Liukkonen pääsi O-romaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi alle 30-vuotiaana. Seurustelusuhde muusikko Rita Behmin kanssa lisäsi julkisuuden kiinnostusta. Pari alkoi seurustella vuonna 2021 ja meni kihloihin noin vuoden päästä.
Liukkonen kertoi mediassa avoimesti myös mielenterveysongelmistaan.
Heinäkuussa 2023 uutisoitiin Miki Liukkosen kuolemasta. Vain 33-vuotiaana kuolleen nuoren kirjailijan kohtalo järkytti ja oli monien mielestä selkeä osoitus suomalaisen mielenterveyshoidon kriisistä. Liukkonen ei saanut tarvitsemaansa apua, oli viesti, joka toistui monessa lehtijutussa.
Lapsuus oli tavallinen, mukava. Miki Liukkonen kasvoi Saarelan rauhallisella pientaloalueella Oulussa. Hänen äitinsä oli sairaanhoitaja ja isä röntgenhoitaja. Pienellä Mikillä oli kaksi siskoa, kissa ja koira. Hän tykkäsi piirtää, opettajien mielestä liiankin paljon. Oppitunnit kuluivat omia sarjakuvia raapustellessa, ja keskiarvo jäi huonoksi. Kymppiluokalla hän nosti sen kutosesta miltei yhdeksän pintaan. Sellaisella lukemalla aukesivat Madetojan musiikkilukion ovet.
Perheen äiti sairastui syöpään, kun lapset olivat vielä pieniä. Äiti sairasti vuosikausia ja kuoli, kun Liukkonen oli 18-vuotias. Silloin nuoren miehen elämä muuttui repaleiseksi. Liukkonen ei hakeutunut jatko-opintoihin lukion jälkeen eikä mennyt töihin.
Sen sijaan hän kirj... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Yhdysvaltain oikeisto on valmistautunut Donald Trumpin toiseen kauteen radikaalilla ohjelmalla, joka keskittäisi vallan presidentille.
Republikaanit ovat voimansa tunnossa. He uskovat, että Donald Trump päihittää helposti demokraattien presidenttiehdokkaaksi nousevan Kamala Harrisin marraskuun presidentinvaaleissa.
Trump väittää, että Harris on hänelle helpompi vastustaja kuin vanha ja hauras Joe Biden, joka painostettiin vetäytymään kisasta surkeasti menneen vaaliväittelyn jälkeen.
Republikaanit maalaavat Harrisista kuvaa ääriliberaalina poliitikkona, joka hyväksyy hiljaisesti laittoman maahanmuuton ja kieltää energiantuotannolle tärkeät liuskekaasuhankkeet.
Trump pilkkaa Harrisin naurua ja väittää valheellisesti, ettei hän olisi perustuslain mukaan edes kelvollinen presidentiksi. Väite muistuttaa Trumpin rasistista kampanjaa Barack Obamaa vastaan.
Vaaleista ennustetaan tasaväkisiä, vaikka Trump johtaa edelleen useimpien kyselyjen mukaan. Niihin ei kannata kuitenkaan luottaa liikaa, sillä kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua paljon. Demokraatit ovat saaneet Harrisista kampanjaansa uutta vauhtia, mikä saattaa kääntää vaalit heidän edukseen.
78-vuotias Trump on nyt se Yhdysvaltain historian vanhin presidenttiehdokas, jonka toimintakykyä sopii epäillä.
Republikaanileirissä Trump on noussut heinäkuisen murhayrityksen jälkeen lähes jumalan asemaan. Mielikuva oikeussalissa syytettyjen penkillä murjottavasta miehestä on vaihtunut ikoniseen kuvaan taistelijasta, joka pui uhmakkaasti nyrkkiä epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen.
Puolueen maltillinen siipi on vaiennettu. Myös Trumpin esivaalivastustajat Nikki Haley ja Ron DeSantis ylistävät häntä.
Vaalitilaisuuksissaan Trump kehuu ensimmäistä presidenttikauttaan valtavaksi menestykseksi, vaikka se oli todellisuudessa jatkuvaa kaaosta.
Avustajat ja ministerit vaihtuivat, ja hankkeet kaatuivat oikeusistuimissa. Viimeistä vuotta leimasi koronaepidemia, jonka hoidossa hän epäonnistui.
Mahdolliseen toiseen kauteensa Trump on valmistautunut paremmin. Hän on koonnut uskollisista tukijoistaan avustajakunnan, joka on tehnyt radikaaleja suunnitelmia hallinnon ja poliittisen järjestelmän uudistamiseksi.
Nopeimmat muutokset koskisivat maahanmuuttopolitiikkaa, jonka kiristäminen on keskeisesti esillä myös republikaanien uudessa puolueohjelmassa. Suunnitteilla on Yhdysvaltain historian suurin "laittomien siirtolaisten" karkotusoperaatio.
"Kysymys on valtavasta määrästä ihmisiä. Monilla heistä on omistusasunnot ja työpaikat. He ovat saattaneet asua Yhdysvalloissa 30 vuotta", Ulkopoliittisen instituutin tutkija Maria Lindén sanoo.
Konservatiivinen Heritage-ajatushautomo on valmistellut Trumpin toista kautta varten yli 900-sivuisen uudistusohjelman, Project 2025:n. Heritagen puheenjohtaja Kevin Roberts luonnehtii sitä vallankumoukseksi, jonka avulla Yhdysvallat pelastetaan "radikaalivasemmiston otteesta".
"Se on veretön, jos vasemmisto suostuu siihen", hän sanoo Trumpin neuvonantajan Steve Bannonin The War Room -podcastissa.
Bannon ei haastatellut Robertsia itse. Hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen, koska hän kieltäytyi todistamasta kongressin valtausta tutkivassa valiokunnassa.
Project 2025:n lähtökohtana on vallan keskittäminen Trumpille. Oikeusministeriö, liittovaltion poliisi FBI, kauppaministeriö ja liittovaltion viestintävirasto on tarkoitus alistaa presidentin valvontaan ja opetusministeriö lakkauttaa kokonaan.
"Project 2025 vie jokaiselta amerikkalaiselta vapauksia ja oikeuksia", valtion työntekijöiden ammattiliiton AFGE:n puheenjohtaja Everett Kelley arvioi.
"Se vahingoittaa keskiluokkaa ja työssäkäyviä perheitä ja on uhka demokratiallemme."
Ohjelma sisältää leikkauksia köyhien ruoka-apuun ja kristillisen oikeiston vaatimia tiukennuksia aborttioikeuteen.
Yhdysvaltojen korkein oikeus kumosi kaksi vuotta sitten valtakunnallisen aborttioikeuden, joka oli ollut voimassa lähes 50 vuotta. Päätös te... -
Ruusu on maailman ikonisin kukka. Juuri siksi nykyiset lajikkeet eivät enää tuoksu. Jäljellä on vain idea tuoksusta.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Aurinko porottaa säälimättömästi, ja tavaratalon kokoisissa kasvihuoneissa lämpötila kohoaa tasaisesti. Silmänkantamattomiin jatkuvissa rivistöissä tuhannet ruusut kurottautuvat kohti valoa. Lajikkeita on valtavasti. Ääripäät: klassinen tummanpunainen ruusu, kuin suoraan isoäidin syntymäpäiväkortista, ja toisaalta supermoderni Green Island Samoa -lajike, jossa oranssin ruusun keskellä näyttää kasvavan pieni vihreä kaktus.
Ruusuja, jotka näyttävät orvokeilta, pioneilta, neilikoilta, hattaroilta tai savulohileiviltä. Fuksianpunaisia, burgundinpunaisia, ferrarinpunaisia. Kermanvärisiä, laventelinsävyisiä, valkoisia, keltaisia, oransseja, violetteja, satoja eri vaaleanpunaisen sävyjä.
Miriam Busch katselee ympärilleen ja nuuhkaisee ilmaa.
"Minä siis todella inhoan ruusujen tuoksua", hän sanoo.
"En kestä sitä edes vartalovoiteissa tai muussa kosmetiikassa."
Ei ihme. Busch on elänyt koko 27-vuotiaan elämänsä tämän aromin ympäröimänä. Hänen perheensä ja sukunsa omistavat Rosen Tantaun, jonka kasvihuoneissa me nyt hikoilemme. Saksalainen, Uetersenin kaupungissa sijaitseva Tantaun kukkafarmi - vai pitäisikö sanoa tehdas - on yksi maailman palkituimmista ja menestyneimmistä ruusujen jalostajista.
Busch on työskennellyt täällä lapsesta asti. Pienenä hän sai työskentelystä kasvihuoneissa palkaksi jäätelöä. Nyt hän tekee yrityksessä "vähän kaikkea", mutta kauppatieteitä opiskelleesta Buschista tulee tulevaisuudessa todennäköisesti Rosen Tantaun toimistusjohtaja.
"Ja siskostani ehkä operatiivinen johtaja. Mutta katsotaan nyt."
Rosen Tantaun valikoimaan kuuluu satoja itse jalostettuja ruusulajikkeita. Kukat jakautuvat kahteen pääkategoriaan: puutarharuusuihin ja leikkoruusuihin. Ne eroavat toisistaan monin tavoin.
Puutarharuusuja myydään pihoihin istutettaviksi. Niissä on jäljellä vielä ripaus vanhan maailman romantiikkaa. Monet puutarharuusut tuoksuvat, ja joissakin lajikkeissa on jopa piikit. Puutarharuusujen ominaisuudet vaihtelevat paljon lajikkeiden mukaan: jotkut tulee istuttaa aivan tietynlaiseen maaperään ja ilmastoon, toiset pärjäävät jopa Suomen vaativissa oloissa.
Leikkoruusu sen sijaan on massatuote, joka myydään kimpussa tai yksittäisenä kukkana esimerkiksi valmistujaisjuhlia varten. Siksi leikkolajikkeet tulee jalostaa mahdollisimman kestäväksi, piikittömäksi ja tasaisen väriseksi. Niiden sävy ei saa olla terälehden reunoilta erilainen kuin keskeltä, eikä kukinto saa kovassakaan auringonpaisteessa alkaa käpristyä tai haalistua.
Tässä pitkälle viedyssä jalostusprosessissa on myös menetetty jotain: useimmat modernit leikkoruusut eivät tuoksu juuri ollenkaan.
Se on hieman surullista, Busch myöntää.
Niin, markkinataloudessa ei ole tilaa romantiikalle. Ei, vaikka ruusun tuoksu liittyy olennaisesti siihen, miksi juuri siitä tuli kukkien kukka ja rakkauden symboli.
Kasveja, joista nykyruusut ovat kehittyneet, on ollut maapallolla jo miljoonia vuosia sitten. Ihmisellä ja ruusulla on pitkä yhteinen historia. Ruusuja viljeltiin Kaksoisvirtojen - Eufratin ja Tigriksen, nykyisen Irakin, Syyrian itäosan ja Turkin kaakkoisosan - alueella jo noin 5 000 vuotta sitten. Niiden asema rakkauden symbolina alkaa antiikin Kreikasta, jossa ruusu oli omistettu kauneuden ja rakkauden jumalatar Afroditelle. Romanttista mielikuvaa vahvisti kukan huumaava tuoksu.
Ruusuista valmistettiin jo tuolloin sekä ruusuöljyä että ruusuvettä. Niitä käytettiin parfyymin tapaan.
Antiikin roomalaiset olivat vielä kreikkalaisiakin suurempia ruusuintoilijoita. Heille ei riittänyt maan oma kukkatuotanto, vaan roomalaiset alkoivat tuoda kukkia Pohjois-Afrikasta. Tuossa imperiumin osassa ruusut aloittivat kukintansa kaksi kuukautta aikaisemmin kuin Italiassa. Roomalaiset rakennuttivat ensimmäiset kasvihuoneet ruusujen viljelyä varten. He käyttivät ruusua paitsi koristeena ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Itäisellä Suomenlahdella vartioidaan Suomen ja Venäjän välistä merirajaa. Venäjä on aina ollut kiinnostunut kaakonkulman resursseista. Mereltä voidaan tulla myös laittomasti maahan.
Kevyehkö lounaistuuli puhaltaa, kun Hurpun merivartioaseman venepartio lähtee liikkeelle itäisellä Suomenlahdella, Virolahdella.
Hurpussa on Suomen itäisin merivartioasema. Siellä työskentelee reilut parikymmentä Rajavartiolaitoksen rajavartijaa vuoroissa, kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä. He valvovat Suomen ja Venäjän välistä 54 kilometrin pituista merirajaa, josta muutama sata metriä kulkee saarilla.
Vene suuntaa kohti pohjoista, ensimmäiselle rajamerkille. Yhteensä merirajalla on kuusitoista rajamerkkiä.
Kännykkään on tullut hetki sitten viesti teleoperaattorilta: Tervetuloa Venäjälle! Nettiyhteyttä ei ole. Vastarannalla, vajaan kilometrin päässä, näkyy tuuheaa mäntymetsää. Se on Venäjää.
Paikallisille metsäalue on osa vanhaa Virolahtea, joka menetettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätyttyä. Rajan taakse jäivät useiden sukujen tilat ja muistot. Nykyään siellä ei ole juuri mitään, koska alue on Venäjän rajavyöhykettä eikä sinne saa rakentaa.
Ensimmäinen rajamerkki sijaitsee lähellä "valkoista luotoa". Se näkyy jo kauas, koska luoto on kuin happohyökkäyksen jäljiltä. Merimetsot ovat paskoneet sen valkoiseksi.
Partioveneen kannella seisovat Rajavartiolaitoksen päällikkö, kenraaliluutnantti Pasi Kostamovaara ja Suomenlahden merivartioston apulaiskomentaja Mikko Hirvi. He tähyilevät valkoista luotoa ja pohtivat, miltä merimetson liha maistuu.
Makuasiaan saadaan tulevaisuudessa ehkä laajempi mielipide, sillä Petteri Orpon hallitus on päättänyt siirtää aiemmin tiukasti suojellut merimetson ja valkoposkihanhen metsästyslain piiriin.
Ensisijaisesti Rajavartiolaitosta kuitenkin kiinnostaa hallituksen kaksi erityistä lakihanketta. Niin kutsuttu käännytyslaki ja rajavartiolain uudistus, joka antaisi laitokselle mahdollisuuden käyttää rajan tuntumassa teknologiaa, jolla voidaan tunnistaa ja paikantaa esimerkiksi matkapuhelin.
Partiovene kääntää keulan etelään, suuntana Huovarin saari.
Kaksi dieselmoottoria pauhaavat äänekkäästi, ja matkavauhti 15-metrisellä veneellä kiihtyy nopeasti kolmeenkymmeneen merimailiin eli noin 55 kilometriin tunnissa.
Partiovene on vankkaa tekoa. Sillä pystyy ajamaan kovassakin merenkäynnissä. Nyt meri on rauhallinen eikä vene pomputa juuri lainkaan.
Hytissä kuluu radiotaajuudelta ajoittain eri kielillä puhetta, viestejä, joihin partiovenettä ajavat rajavartijat vastaavat, jos tarve vaatii.
Lyhyen matkanteon jälkeen radiosta kuuluu muutama sana venäjää. Venepartion päällikkö, kapteeniluutnantti Lauri Warjus toteaa, että venäläiset kollegat rajan takaa vain tervehtivät lyhyesti. Se on kuulemma tavanomaista niin merellä kuin maastossa. Kumpikin taho hoitaa työtään. Välit ovat ammattimaiset.
Huovari on yksi Suomen itäisimmistä saarista, johon pääsevät myös siviilit. Siihen vaaditaan kuitenkin Rajavartiolaitoksen myöntämä rajavyöhykelupa. Niitä myönnetään Suomen koko rajavyöhykealueelle vuosittain noin 10 000.
Rajavyöhykeluvan saa, jos siihen on esimerkiksi asumisesta, ammatista, elinkeinosta tai harrastuksesta johtuva hyväksyttävä syy. Erityisesti harrastustoimintaan liittyvissä lupahakemuksissa lupia syynätään tarkemmin. Täytyy perustella, miksi harrastuksen pitää tapahtua juuri rajavyöhykkeellä.
Karulla Huovarin saarella on Rajavartiolaitoksen muutaman kiinteistön lisäksi 27 pientä mökkiä, joita kutsutaan "kalaputkiksi".
Putkat ovat yksityisten sukujen omistuksessa. Aiemmin ammattikalastajat käyttivät niitä aktiivisesti ulkomeren kalastustukikohtina ja niissä yövyttiin. Nykyään ammattikalastusta Huovarissa ei ole ja kalaputkien käyttö on vähentynyt.
Huovarin saaren kohdalla sijaitsee rajamerkki numero kymmenen. Saari kuuluu itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Siellä olevaan Rajavartiolaitoksen tutkaan on kytketty myös kamer... -
Jos 15-vuotias lukee Charles Dickensin paksua romaania intohimoisesti, häntä takuulla kehutaan. Mutta oliko Dickens sittenkin vain oman aikansa Tiktok, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen esseessään.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Lehden tilaajana voit kuunnella koko lehden.
'Se vei mukanaan."
"En voinut laskea sitä käsistäni."
"Luin sen yhdeltä istumalta."
"En tahtonut sen loppuvan."
"Koukutti."
Tällaisia määritelmiä pidetään positiivisina, kun puhe on kirjallisuudesta ja varsinkin ajanvietekirjallisuudesta. Mitä voimakkaammin kirja pakottaa jatkamaan, sitä parempi teos on. Englannin kielessä mukaansatempaavia romaaneja kutsutaankin käsitteellä page turner, kirjaimellisesti "sivun käännättäjä".
Vastaavat ilmaisut koetaan kuitenkin negatiivisina, jos puhutaan netistä ja sosiaalisesta mediasta. Huoli somesovellusten laskelmoidusta koukuttavuudesta lisääntyy, eikä turhaan. Nekin ovat page turnereita.
Samat ihmiset, jotka uppoutuvat kesälomalla tuntikausiksi vetäviin romaaneihin, ovat huolissaan nuorista, jotka selaavat päivät pitkät Tiktokia, vaikka molempien ajanvietteiden takana toimivat samanlaiset riippuvuusmekanismit.
Vanhemmat saattavat sanoa leikillisen ylpeinä lapsestaan, että tämä on koukussa kirjoihin. Moni ei varmaankaan sano samaa lapsensa netinkäytöstä. Olen itsekin mielissäni aina, kun poikani valitsee puhelimen ruudulta tulevan ohjelman sijaan kirjan.
Miksi kirjallisuuden koukuttavuutta pidetään niin paljon parempana kuin somen koukuttavuutta?
Sokrates toteaa Platonin Faidros-dialogissa, että kirjoitettu teksti on parhaimmillaankin vain apuväline ja liiallinen lukeminen pikemminkin heikentää kuin parantaa ihmisen muistia. Sokrates vertaa lukemista lääkkeeseen, joka voi tarjota hoitoa mutta on yleisemmin huumetta tai jopa myrkkyä.
Lukemisen vaarat ovat kuohuttaneet etenkin moraalinvartijoita vuosituhansia. Filosofien lisäksi uskonoppineet ovat pitäneet viihdyttävää lukemista uhkana. Keskiajalla kirkko jopa poltti kerettiläisinä kirjoja, joita pidettiin tuhoisina ihmisille sen vuoksi, että ne huvittivat ja pitivät heitä otteessaan.
Asiaa ei yhtään auttanut romaanin lajityypin kehittyminen nykymuotoonsa 1700-luvulla ja sen nousu suureen suosioon. Viihdyttävien tarinoiden pelättiin kääntävän ihmisten huomion pois tärkeämmistä asioista ja johtavan jopa mielisairauteen.
Vaikka lukemisen hyötyjä alettiin vähitellen ymmärtää, vielä 1800-luvullakin romaaneja pidettiin monissa piireissä turmiollisina. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että lukeminen vei aikaa oikeilta töiltä ja että teoksista saattoi ammentaa epäilyttäviä vaikutteita, vaan myös siitä, että syvä uppoutuminen kirjaan koettiin vaarallisena. Lukeva ihminen ei huomannut muita eikä ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan istui nenä kiinni sivussa. Hän oli paheidensa orja.
Varsinkin nuorten naisten uskottiin olevan kirjallisuuden lumovoiman mahdollisia uhreja, koska heitä pidettiin naiiviudessaan alttiina vaikutteille. Kirjallisuuden arveltiin johtavan haaveelliseen ja epärealistiseen maailmankuvaan. Jean-Jacques Rousseau totesi 1760-luvulla julkaisemassaan Juliessa - joka sattumoisin on romaani - että sillä hetkellä, kun nainen avaa romaanin, hänestä tulee "langennut nainen".
Sata vuotta myöhemmin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryssa yksi Emman perikadon syy on kirjallisuuden häneen iskostama romanttinen ihanteellisuus.
Nykyään kirjan tilalla on puhelin ja tarinan tilalla sosiaalisen median virta, mutta muuten vaarallisuuden retoriikka on samanlaista.
Tietokirjailija Perttu Pölönen esittelee teoksessaan Saisinko huomiosi sosiaalisen median koukuttamisen mekanismeja. Niihin kuuluvat muun muassa selailun pitkittäminen lupaamalla vastauksia ja antamalla niistä vihjeitä, jotka eivät paljasta kaikkea mutta tarjoavat riittävästi, jotta kutkuttava mielenkiinto pysyy yllä. Niinpä käyttäjän on melkein pakko jatkaa skrollausta.
Menetelmä on tunnettu kirjallisuudessa vuosisatoja. Cliffhangereita käytettiin jo antiikissa ja keskiajalla, ja 1800-luvulla romaanien... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Älypuhelimet ovat maailmanlaajuinen uhka. Jos niitä ei oteta heti lapsilta pois, tulevista sukupolvista kasvaa onnettomia ja toimintakyvyttömiä.
Sosiaalipsykologi, moraalin tutkija ja eettisen johtajuuden professori Jonathan Haidt ei kaihda suuria sanoja.
"Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuudesta."
Haidt näyttää videopuhelussa virkeältä, vaikka on vasta palannut kotiin Yhdysvaltoihin Britannian-kiertueeltaan. Hän on markkinoinut kevään ajan juuri suomeksikin ilmestynyttä kirjaansa Ahdistunut sukupolvi.
Kirjan ydinväite kuuluu, että puhelimeen perustuva lapsuus on korvannut leikkiin perustuvan lapsuuden. On tapahtunut "suuri uudelleenjohdotus" - rewiring kääntyy vähän kömpelösti suomeksi.
Haidtin mukaan nopea siirtymä älypuhelimiin 2010-luvulta alkaen selittää, miksi nuorten ahdistus ja masennus ovat räjähtäneet käsiin eri puolilla maailmaa.
Viime viikot professori on tainnut saarnata jo uskoville.
"En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Minne tahansa menenkin, vanhemmat ovat kurkkuaan myöten täynnä ja järkyttyneitä siitä, mitä tapahtuu", hän kuvaa.
"Ihmisiä ei ole tarvinnut vakuutella, he ovat jo valmiita toimimaan."
Kirja on ollut myyntimenestys mutta saanut myös kritiikkiä tiedeyhteisössä.
Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Haidt yksinkertaistaa syyttäessään mielenterveyskriisistä puhelimia. Ajassamme on paljon muutakin ahdistusta tuottavaa.
Psykologi Candice Odgers arvosteli huhtikuussa Nature-lehdessä, että todisteet syy-seuraussuhteesta puuttuvat.
Hän kirjoitti, että voisi käyttää Haidtin väitteitä tilastotieteen luennoillaan malliesimerkkinä korrelaatiosta tehdystä virhepäätelmästä. Vaikka siis käyrät - älylaitteiden yleistyminen ja mielenterveysongelmat - nousisivat samaan tahtiin, toinen ilmiö ei välttämättä selitä toista.
"Luulen, ettei Odgers edes ollut lukenut kirjaani, koska hän ei tiennyt, että käsittelin siinä asiaa", Haidt sanoo.
Hän osasi kyllä odottaa kritiikkiä.
Sitä on aiemmin saanut myös aiheesta kirjoittanut psykologi Jean Twenge jonka kanssa Haidt tekee yhteistyötä. Twenge rohkeni kysyä jo vuonna 2017, ovatko älypuhelimet tuhonneet kokonaisen sukupolven.
Silloin näytön puutteesta saattoi vielä huomauttaa, Haidt sanoo. Nyt se ei ole hänestä enää oikein.
Haidtin työryhmä on koonnut tutkimustietoa myös verkkoon kaikkien arvioitavaksi. Näyttöä syy-yhteydestä alkaa hänen mukaansa olla kymmenistä tutkimuksista. Kaikissa koeasetelmissa se ei ole selvä, mutta monissa on.
Älypuhelimet aiheuttavat Haidtin mukaan sosiaalista vajetta, univajetta, tarkkaavaisuuden pirstoutumista ja riippuvuutta, ja tämä kaikki heikentää mielenterveyttä.
Koko ajatuskuvio on laajempi. Haidt näkee kaksi eri kehityskulkua, jotka yhdessä uhkaavat lapsuutta: ylisuojelu tosielämässä ja alisuojelu verkossa.
Ensimmäisen muutoksen juuret ovat jo viime vuosituhannella. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa vanhemmat ovat 1980-luvulta alkaen rajoittaneet yhä enemmän lastensa liikkumista ja vapaata leikkiä.
Haidt suomi "turvallistamisen" kulttuuria myös edellisessä kirjassaan The Coddling of the American Mind. Siinä hän ja lakimiestaustainen sananvapausaktivisti Greg Lukianoff käsittelivät opiskelijoiden heikentynyttä kykyä sietää erilaisia mielipiteitä ja epämukavia tunteita.
He syyttivät tästä esimerkiksi juuri pelokasta vanhemmuutta.
"Aikuiset ajattelevat, että lapset ovat hauraita, joten heitä pitäisi suojella kaikilta vastoinkäymisiltä ja konflikteilta. Mielestäni tämä on ristiriidassa nuorten ihmisten 'antihauraan' luonteen kanssa", Haidt sanoo.
Tuoreessa kirjassa hän avaa käsitettä vertauksella.
1980-luvulla Arizonan autiomaassa käynnistyi yltiöpäinen koe, Biosfääri 2. Tarkoituksena oli valmistautua avaruuden asuttamiseen rakentamalla keinotekoinen suljettu ekosysteemi, jossa joukko koehenkilöitä eläisi vuosia.
Hanke epäonnistui monin tavoin. Yksi ongelma oli, että puut kyllä kasvoivat nopeasti mutta kaatuivat herkästi. Luonnossa nuoret puut altistuvat ka... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kultakalan elämä näyttää yksitoikkoiselta. Se ui loputtomasti ympyrää maljassaan, ei lähde mistään eikä päädy mihinkään.
Lohdullinen puoli asiassa on se, että kultakala unohtaa kaiken nopeasti. Sen huomiojänne on vaivaiset kahdeksan sekuntia. Ehkä se näkee jokaisella kierroksella uudelta tuntuvan maailman.
Sosiaaliseen mediaan kiinni kasvanut nykyihminen ei ole keskittymiskyvyltään paljon kultakalaa kummempi. Hakukoneyhtiö Googlen laskelmien mukaan millenniaalit jaksavat paneutua yhteen asiaan yhdeksän sekuntia kerrallaan. Sen jälkeen heidän aivonsa huutavat uusia ärsykkeitä, yllykkeitä ja kiihokkeita.
Verkkomaailmaa hallitsevat digijätit käyttävät massiivista voimaansa dopamiiniriippuvaisten käyttäjien koukussa pitämiseen.
Kultakaloja eivät ole vain millenniaalit. Minäkin, keski-ikäinen setämies, uiskentelen omassa maljassani. En pysty lukemaan romaania tai katsomaan elokuvaa näpelöimättä välillä puhelintani tai tablettiani. Onko tullut uusia viestejä? Onko päivityksistäni tykätty? Ovatko kaverit laittaneet kiintoisia postauksia?
Pelkään aivojeni puolesta. Pelkään, että olen tyhmä ihminen älykkäiden laitteiden maailmassa.
Neurologi ja tietokirjailija Oliver Sacks luonnehti sosiaalista mediaa suuren luokan neurologiseksi katastrofiksi. The New Yorkerin julkaisemassa esseessä Sacks esitti synkkiä huomioita laitteidensa orjuuttamista ihmisistä, jotka elävät ääretöntä nykyhetkeä vailla hahmotusta menneestä ja tulevasta.
Kun eletty ja koettu typistyy kuvaruudun loputtomaksi ärsyketulvaksi, inhimillisestä vuorovaikutuksesta katoavat syvämerkitykset. Sacks näki digijättien orjuuttamissa nuorissa samoja piirteitä kuin potilaissaan, joiden muistijärjestelmät olivat vaurioituneet.
Jos verkkomaailma muokkaa meitä yksilöinä, se muokkaa meitä myös kansalaisina.
Kun politiikka menee Tiktokiin, Tiktok menee politiikkaan. Julkisesta keskustelusta tulee päättymätön mielenkuohujen sarja, jossa tunne nujertaa tiedon, iskulause argumentin ja anekdootti faktan.
Samalla katoavat laajemmat näköalat. Ulkopuoliset näkevät kultakalan maljassaan ja huoneen siinä ympärillä, mutta kultakala ei tiedä olevansa maljassa. Se luulee, että maljan seinämien rajaama pieni kaistale todellisuutta on koko maailma.
Kirjapainotaidon keksiminen oli aikoinaan suuri yhteiskunnallinen mullistus. Se avasi mahdollisuuden siirtyä valistusfilosofien johdatuksella uskonnon aikakaudelta järjen aikakaudelle.
Perinteiset tiedotusvälineet alkoivat kertoa tärkeistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden taustoista. Samalla ne loivat perustaa julkiselle keskustelulle, jossa - ainakin ihanteiden tasolla - kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta ei omiin faktoihinsa.
Nykyisessä digiympäristössä perinteiset tiedostusvälineet menettävät asemiaan, eikä julkisen keskustelun tueksi ole mahdollista luoda samanlaista yleiskatsauksellisuutta kuin takavuosikymmeninä.
Jokainen sosiaalisen median kultakala ui omassa maljassaan, jokaisella on oma versionsa Facebookista, Instagramista, Tiktokista ja X:stä. Ei ole yhteistä tilaa, on vain maljojen välinen avaruus, jossa on paljon kohinaa mutta vähän signaaleja.
Onko julkinen keskustelu muuttunut typerämmäksi?
Kysymys on perusteltu. Poliitikot ja kansalaiset ovat ihmisiä, ja ihmisyyteen kuuluu typeryys siinä missä viisauskin. Jos syntyy kulttuurin muoto, jossa reaktio syrjäyttää reflektion, typeryys pääsee helpommin niskan päälle kuin viisaus.
En kuitenkaan usko, että poliitikot ja kansalaiset olisivat läheisessä tai kaukaisessa menneisyydessä olleet viisaampia kuin nykyisin. Sellainen käsitys syntyy valikoivan muistin luomasta harhasta.
Typeryys on ihmiskunnan uusiutuva luonnonvara. Michel de Montaigne kuvaili sosiaalisen median henkiset toimintamekanismit jo 1500-luvulla:
"Ihmiset eivät yleensä pyri mihinkään yhtä voimakkaasti kuin tuomaan esille omat mielipiteensä. Kun tavanomaiset keinot pettävät, lisäämme niihin käskyjä, voimaa, tulta ja miekkaa.... - Laat meer zien
