Afleveringen
-
Helmi Kekkonen on työskennellyt kokopäiväisenä kirjailijana yli kymmenen vuotta. Säästössä on nolla euroa.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
On puhuttava rahasta. On, vaikka en haluaisi. Haluttomuudessa ei ole kyse rahasta itsessään, numeroista ja summista, niistä ja niiden pienuudesta voin puhua. Kyse on siitä, että minua hävettää.
Olen työskennellyt kirjailijana kokopäiväisesti yli kymmenen vuotta, harjoittanut ammattia, johon olen kouluttautunut ja jossa olen hyvä, enkä vieläkään pysty elättämään sillä itseäni.
Tai pystyn, muutaman kuukauden tai ehkä kokonaisen vuoden kerrallaan, mutta ainaisen epävarmuuden ja paniikin häilyessä taustalla, aina myös muita töitä ohessa tehden.
Viidentoista vuoden aikana olen kirjoittanut yhden novellikokoelman, viisi romaania, yhden lastenkirjan ja yhden äitiyttä käsittelevän teoksen, saanut kaksi lasta ja ottanut puolisoni kanssa ison asuntolainan.
Esikoisteokseni julkaisun jälkeen olen saanut kolme kertaa puolivuotisen ja kahdesti yksivuotisen apurahan ja useita kahden-neljän kuukauden mittaisia - vuosituloina se tarkoittaa noin 22 000 euroa ja kuukausitasolla noin 1 800, teoskohtaista tuntipalkkaa en halua edes laskea.
Tämän ohella olen kirjoittanut lehtijuttuja, markkinointitekstejä ja esseitä ja työskennellyt viisi vuotta luovan kirjoittamisen opettajana, joista tuloja on vuosittain kertynyt yhteensä noin 5 000-10 000 euroa.
Kirjani ovat nidottuina myyneet tuhannesta neljään tuhanteen, eli kun yhdestä myydystä teoksesta saa noin kolme euroa, eivät varsinaiset myyntitulot ennakoiden jälkeen ole olleet mikään juhlan aihe. Säästössä on nolla euroa.
Oma tilanteeni on kuitenkin ihan hyvä.
Työtäni on valtion ja yksityisten säätiöiden taholta tuettu tasaisesti yli kymmenen vuoden ajan ja lisäksi minulla on puoliso, jolla on suhteellisen säännölliset tulot ja joka on aina uskonut siihen mitä teen, auttanut vaikeimpien suvantojen yli paitsi henkisesti myös taloudellisesti. Teoksiani on arvioitu kiittäen, olen ollut ehdolla Runeberg- ja Finlandia-palkinnon saajaksi, minusta on tehty haastatteluja, olen esiintynyt radiossa ja televisiossa ja kirjoistani on käyty aktiivista keskustelua.
En siis koe millään tavalla jääneeni vaille huomiota ja mikä itselleni tärkeintä, olen vuosi vuodelta kehittynyt kirjoittajana.
Kirjani eivät silti myy. Tai myyvät, mutta eivät niin, että myyntituloista saatu raha vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni tai että kirjojeni saama huomio olisi millään tavalla verrannollinen myyntilukujen kanssa.
Esimerkki: seuraava teokseni ilmestyy toukokuussa 2025 ja olen saanut neljä kielteistä apurahapäätöstä peräkkäin. Tällä hetkellä pankkitililläni on noin 1 500 euroa eikä ensi vuodelle ole tiedossa rahoitusta.
Vertailun vuoksi: Suomen Kirjailijaliiton teettämän tutkimuksen mukaan kirjailijoiden vuoden 2022 verollisten tulojen mediaani kaunokirjallisesta työstä oli 1 713 euroa. Kun summaan laskee mukaan muut kirjailijan työhön liittyvät tulot sekä apurahat, kaunokirjailijoiden vuositulojen mediaani oli 12 600 euroa.
Tarkoitus ei ole tässä esitellä taiteilijoiden kärsimystä tai glorifioida sitä. Tällaista tämä vaan on. Ahdinko ei oikeastaan edes näytä miltään, se vain kulkee mukana, hengittää olan takana, asettuu arkeen, tekee olosta usein aran ja nuhjuisen.
Miten minun tässä ammatissa sitten pitäisi selvitä? Pitäisikö minun kirjoittaa ihan kokonaan toisenlaisia kirjoja, valita täysin toisenlaisia aiheita?
Joka kerta vastaus on sama: ei.
Ensinnäkin, vaikka yrittäisin kirjoittaa helposti lähestyttävän, koukuttavan ja kaikkia lukijoita houkuttelevan teoksen, tuskin onnistuisin. Koko ajatus siitä, että "vain kirjoittaisin" myyvemmän kirjan on jotenkin alentuva, aivan kuin se olisi vain minun päätöksestäni eikä taidoista kiinni, eikä kukaan voi ennustaa mikä kirja on sellainen joka varmasti myy, siihen kun vaikuttaa niin moni muukin asia kuin kirjan teema, rakenne, kieli ja nimi.
En myöskään suostu määrittelemään taiteellisen ty... -
Superrikkaat ovat jo kauan muovanneet amerikkalaista yhteiskuntaa. Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen Yhdysvallat siirtyy uuteen oligarkkien aikaan.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
"Y.M.C.A.! Wai - em - cee - ei!"
Marraskuun lopulla Mar-a-Lagon kartanossa, kiitospäivän illallispöydässä, juhli kaksi itseensä ja toisiinsa tyytyväistä miestä.
Sosiaalisessa mediassa levisi videopätkä, jossa Yhdysvaltain tuleva presidentti Donald Trump ja maailman rikkain mies Elon Musk jammailivat Village Peoplen klassikkokappaleen tahdissa. Musk istui pyöreässä perhepöydässä Trumpin oikealla puolella, vasemmalla olivat puoliso Melania ja presidenttiparin poika Barron.
Vaalivoittaja kestitsi tukijoitaan Floridan Palm Beachissa. Trumpin kartanon mahtipontisen klubiravintolan sali oli täpötäynnä.
Kiitospäivää on vietetty Yhdysvalloissa 1600-luvun alkupuolelta asti. Se yhdistetään Englannista tulleisiin ensimmäisiin uudisasukkaisiin, jotka toivat tavan kotimaastaan. Runsaan sadonkorjuun jälkeen he kutsuivat illalliselle asuinseutunsa alkuperäiskansaa kiitokseksi näiltä saadusta avusta edellisenä pahana katovuotena.
Mar-a-Lagossa Yhdysvaltojen rahamaailma kiitti Trumpia ja Trump rahamaailmaa.
Some risti Trumpin ja Muskin spektaakkelin titaanien illalliseksi, mutta yhtä hyvin sitä olisi voinut kutsua oligarkkien kiitosjuhlaksi.
Kun Trump piti vaalituloksen varmistuttua voitonpuheensa, hän kiitti kampanjatyöntekijöitään, tulevaa varapresidenttiä J. D. Vancea ja perhettään kutakin muutaman sekunnin ajan.
"Supernero" Elon Muskia hän ylisti neljän minuutin ajan.
Musk sai tukensa palkaksi haluamansa avaintehtävän ja laajat valtuudet siivota liittovaltion hallinnon tehokkaaksi.
Myös muille tukijoilleen Trump jakoi makeita haarukkapaloja tulevasta vallastaan. Hänen tulevan hallintonsa avainhenkilöitä yhdistivät selvimmin uskollisuus isäntää kohtaan - ja vauraus.
Kun Joe Bidenin hallitus aloitti toimintansa vuonna 2021, sen jäsenten nettovarallisuus oli talouslehti Forbesin mukaan yhteensä 118 miljoonaa dollaria.
Trumpin hallinnon nettovarallisuus on kolme tuhatta kertaa suurempi, lähes 350 miljardia dollaria - tosin valtaosa siitä koostuu Muskin omaisuudesta.
Ainakin seitsemän Trumpin ykkösketjun jäsentä on rikkaampia kuin Bidenin ministerit yhteensä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat vähintään miljonäärejä.
Ainakin viisi heistä on miljardöörejä, jotka tukivat merkittävästi Trumpin vaalikampanjaa. Muskin lisäksi joukkoon kuuluvat tuleva opetusministeri Linda McMahon, kauppaministeri Howard Lutnick, Lähi-idän erikoislähettiläs Steve Witkoff ja valtiovarainministeri Scott Bessent.
"Trumpin paluu Valkoiseen taloon kruunaa oligarkkien puoli vuosisataa jatkuneen ponnistelun siirtää Yhdysvallat superrikkaiden hallintaan", tiivistää tietokirjailija ja talk show -juontaja Thom Hartmann Common Dreams -verkkosivustolla. Hän on kirjoittanut yli 25 kirjaa amerikkalaisten suuryritysten, poliitikkojen ja oikeusjärjestelmän välisistä suhteista.
Oligarkia tarkoitti antiikin Kreikassa demokratian eli kansanvallan vastakohtaa, harvainvaltaa. Aristoteles tarkensi käsitettä 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua siten, että se merkitsee ennen kaikkea rikkaiden ylivaltaa.
Nykyajan aito oligarkki on joko superrikas, joka kahmii poliittista vaikutusvaltaa ostamalla rahoillaan päättäjiä puolelleen tai vallankäyttäjä, joka käyttää asemaansa rikastuakseen tolkuttomasti, määrittelevät tutkijat David Lingelbach ja Valentina Rodriguez Guerra kirjassaan The Oligarchs' Grip.
Ensiksi mainitut superrikkaat hallitsevat nyt Yhdysvaltoja, väittää Vermontin senaattori Bernie Sanders. Maassa on talouslehti Forbesin mukaan lähes tuhat miljardööriä, yhtä paljon kuin Kiinassa, Saksassa, Britanniassa, Intiassa, Venäjällä ja Sveitsissä yhteensä.
"Tämä hyvin pieni joukko luo suunnattoman varallisuutensa avulla mallin, joka on suunniteltu suojaamaan heidän etujaan", Sanders toteaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan It's OK to Be Angry ... -
Zijn er afleveringen die ontbreken?
-
Helsingin Hietaniemeen on muodostunut ukrainalaisten epävirallinen kotikirkko Suomessa. Serhii Danilov auttaa siellä muita kotimaastaan paenneita. Samaan aikaan nuori pappi käy omaa jaakobin painiaan.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kaihoisat sävelet kiertävät tyhjässä kirkkosalissa.
Ikonien hallitseman puuseinän, ikonostaasin, takana pappi valmistelee ortodoksista ehtoollista. Alttarin vieressä uhripöydällä lepää kaksi viinipulloa ja viisi leipää.
Pappi viipaloi kaksi viimeistä leipää pieniksi paloiksi. Hän rukoilee, luettelee etunimiä. Lappusille on kirjoitettu esirukouspyyntöjä, niin elävien puolesta kuin kuolleiden muistoksi.
Puoli kymmeneltä hän on valmis. Pian alkaa sunnuntain liturgia profeetta Elian kirkossa Helsingin Hietaniemessä.
Serhii Danilovia peittää harteilta nilkkoihin valkoinen, ristein kuvioitu viitta. Tänään on erityinen päivä, Valamon luostarista on tulossa vieraita.
Danilov muistaa, kun kävi ensi kerran Heinävedellä. Luostarin hiljaisuudessa, rukouksien keskellä, tunsi rauhan.
Hän on ensimmäinen Suomen ortodoksisen kirkon vihkimä pappi, jonka äidinkieli on ukraina.
Työsarkaa riittää. Ortodoksisesta Ukrainasta on saapunut yli 70 000 pakolaista. Kun sota jatkuu, yhä useampi aikoo jäädä pysyvästi Suomeen.
Danilov esittelee alttaripojan, papin ukrainalaisen avustajan. Kymmenvuotias Mykola puhuu sujuvaa suomea.
Hän on ollut maanpaossa pian kolme vuotta.
Etkö sinä ole vähän liian nuori?
Danilov ei ole unohtanut rippi-isänsä kysymystä.
Hän oli käynyt pikkupojasta kirkossa ja tunnustanut seitsenvuotiaana ensi kerran synnit katumuksen sakramentissa.
Nyt hän oli tarjoutunut papin avustajaksi. Rippi-isä hyväksyi kymmenvuotiaan toiveen.
Vinnitsan kaupunkia keskisessä Ukrainassa täplittivät kultaiset sipulikupolit. Yli kolmekymmentä kirkkoa, reilut 350 000 asukasta. Danilovien perheen kotikirkko oli Pyhän Ksenia Pietarilaisen pyhättö Bug-joen rannassa.
Serhii opetteli soittamaan kirkonkelloja, ilmoittamaan sunnuntain liturgiasta. Auttoi ehtoollisessa jaettavan viinin ja leivän valmistamisessa ja kantoi kynttilää pienessä ja suuressa saatossa palveluksen aikana.
Alttaripoika sai valita suitsukepihkan tuoksun. Eniten hän piti mustaruusun aromista.
Teininä Serhii paastosi, kuunteli hengellistä musiikkia, lauloi kirkkokuorossa ja osallistui seurakuntanuorten leireille. Kun koulu päättyi, vakaumus oli syventynyt kutsumukseksi.
Hän päätti: haluan papiksi, sielunpaimeneksi.
Opinnot alkoivat Kiovan teologisessa seminaarissa syyskuussa 2014. Ukrainassa oli kuohunut vuoden alussa. Mielenosoitukset venäläismielistä hallitusta vastaan oli tukahdutettu väkivaltaisesti.
Pian Venäjä oli hyökännyt Itä-Ukrainaan ja vallannut Krimin.
Serhii Danilov ei vielä tiennyt, ettei valmistuisi papiksi kotimaassaan.
Pienet ja suuret kirkonkellot kalkattavat juhlasoittoa, rytmikkäästi ja iloisesti.
Igumeni Mikael, Valamon johtaja, kävelee kohti pyhän Elian kirkkoa mustassa korkeassa päähineessään ja viitassaan. Kädet kannattelevat tuliaista, ikonia.
Ikonissa on kuvattu kymmeniä pyhiä sädekehät pään päällä. Pyhiksi julistetut ovat ortodokseille hengellisen kilvoittelun esikuvia. Uskotaan, että kuolleenakin pyhät rukoilevat elävien puolesta.
Rappusilla vastassa on kolme pappia, myös Serhii Danilov.
Sisällä ikoni lasketaan keskelle salia lukupöydälle, analogille. Sen ympärille asetellaan kirjaillut ukrainalaiset liinat. Kukkavaaseissa hehkuvat keltaiset liljat ja neilikat ja siniset ritarinkannukset.
Kirkkosali täyttyy ukrainalaisista. Huivipäisiä naisia ja tummatakkisia miehiä, teinejä ja sylilapsia. Yksi nuori mies istuu pyörätuolissa.
Moni menee lukupöydän luo, tekee ristinmerkin ja suutelee ikonia. Sytyttää sitten vainajien muistelupöydän luona tuohuksen, pitkän, kapean mehiläisvahakynttilän.
Parvella seisoo pääosin pakolaisista koottu, viisihenkinen Intermezzo-kuoro.
On kuin pala Ukrainaa olisi siirretty tänne, linnuntietä yli tuhannen kilometrin päähän kotimaasta.
Ikoni on peräisin Kiova... -
Severi Hämärin mielestä maalittaminen pitäisi kriminalisoida.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
"Saunan takana on tilaa."
Niin Severi Hämäri muistaa viimeiset sanat uhkausviestistä, jonka hän sai vuosituhannen alussa Helsingin yliopiston julkisella sähköpostilistalla.
Siinä vaiheessa Hämäri oli käynyt alati kiihtyvää väittelyä uhkauksen esittäjän kanssa jo useamman päivän ajan. Uhkailija ilmoitti, että Hämärin on nyt syytä varoa nahkojaan.
Hämäri oli tottunut siihen, että 1980-luvun sähköisillä keskustelupalstoilla ja myöhemmin yliopiston sähköpostilistoilla tuli riitoja.
"Aggression kohtaaminen virittää minussa usein stressitilan, ja saatan jäädä inttämään vähän liiankin innokkaasti."
Nettiriitojen seurauksena Hämäri huomasi väsyvänsä rajusti. Ennen pitkää ylivire vaihtui alivireeksi ja unet alkoivat kärsiä.
Nykyään Hämäri on tietokirjailija, aikuiskouluttaja ja filosofian väitöskirjatutkija. Hänen alkukesästä ilmestynyt tietokirjansa Verbaalinen väkivalta verkossa kertoo, mistä verbaalinen väkivalta johtuu, mitä ongelmia se aiheuttaa ja mitä ilmiön suitsimiseksi voidaan tehdä.
2000-luvulla vihapuheesta on tullut kiinteä osa verkon toimintakulttuuria. Kun yhteiskunta on digitalisoitunut, verkkoviha on lisääntynyt.
"Lisäksi populistinen oikeisto ja laitaoikeisto ovat saaneet pontta finanssi- ja pakolaiskriisistä. Myös sota Euroopassa on lisännyt polarisaatiopainetta keskusteluun", Hämäri sanoo.
Vihapuhe sekoitetaan usein mihin tahansa vihaiseen puheeseen.
Hämäri puhuukin mieluummin verbaalisesta tai viestinnällisestä väkivallasta verkossa. Sen hän määrittelee verkossa tapahtuvaksi tahalliseksi ja tarkoitushakuiseksi tuskan tuottamiseksi toiselle tai sillä uhkaamiseksi sanoilla tai muilla kommunikointitavoilla.
"Joillekuille se on vain senhetkisen tunnereaktion ilmaisua. Harrastajatrollit taas hakevat vihapuhe-esityksellään huomiota, rikkovat rajoja ja viihdyttävät itseä ja toisia. Osaa heistä motivoi sadismi."
Ideologisesti motivoituneet vihapuhujat puolestaan tuottavat verkossa tuskaa poliittisia tavoitteita edistääkseen. Tätä strategista trollausta harjoittavat esimerkiksi trollitehtaiden työntekijät, joskus myös poliitikot tai someinfluensserit.
Helpoimmin piiloon jää Hämärin mukaan verbaalinen verkkoväkivalta, joka liittyy sosiaalisten suhteiden dynamiikkaan.
"Digitaalinen väkivalta voi olla lähisuhde-, työpaikka- tai kouluväkivallan jatkoa. Kun esimerkiksi toimittajasta leviää yksityisiä tietoja netin palstoille, levittäjä voi olla työkaveri, ja koulukiusaaja voi jatkaa kiusaamista verkossa."
Hämäri itse upposi tietokoneiden maailmaan jo ennen kouluikää. Hän kasvoi viisilapsisen veljeskatraan keskellä. Isoveljistä vanhin sai ensimmäisen tietokoneensa, kun Hämäri oli viisivuotias. Innostus tietokoneisiin ja pelikonsoleihin valtasi lähes koko katraan.
Perheen kuopus oli juuri syntynyt, ja kun vanhempien veljien piti vahtia hänen päiväuniaan terassilla, he virittivät köysisysteemin, jolla he pystyivät keinuttamaan lastenvaunuja sisältä tietokoneelta käsin.
Hämäri kertoo olleensa pienestä pitäen sosiaalisesti ujo.
"Olin kunnon nörtti ja pakenin arkea tietokoneiden, matematiikan, kirjallisuuden ja roolipelien pariin. Tietokoneissa minua kiehtoi, miten ne toimivat ja miten toisenlainen maailma niiden kautta avautui."
Yliopistossa Hämäri opiskeli ensin matematiikkaa, sitten teoreettista filosofiaa. Valmistuttuaan maisteriksi hän työskenteli pari vuotta tutkijana ja siirtyi sitten opettajaksi aikuiskasvatuspuolelle.
Retoriikan pariin hän päätyi mietittyään, miksi hänen oli niin vaikea kommunikoida muiden kanssa.
"Ilmaisin itseäni todella monimutkaisesti, ja ajatuskokonaisuuksiani oli vaikea pilkkoa. Rupesin lukemaan puhetaitoa koskevaa kirjallisuutta. Halusin kehittää vuorovaikutustaitojani ja päästä yli esiintymisjännityksestäni."
Ennen pitkää kollega huomasi Hämärin perehtyneisyyden ja pyysi tätä sijaistamaan omia retoriikan kurssejaan Kriittiseen korkeakouluun. Tällä hetk... -
Professori puhui televisiossa ja esitti edullisen laskelman: 160 miljoonaa euroa vuodessa. Kului tuskin kuukautta, kun hallitus päätti mullistaa Suomen perusterveydenhuollon.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Tiistaina 22. lokakuuta 2024 Ylen A-studiossa aiheena oli sotepalvelujen huolestuttava tilanne. Äänessä oli yleislääketieteen professori Juha Auvinen Oulun yliopistosta:
"Meillä oli erittäin hyvin toimiva perusterveydenhuolto 1990-luvulla, kun oli väestövastuumalli. Oltiin mallimaa tässä suhteessa. Vastaanotolle pääsi. Sen jälkeen 2000-luvulla on ollut pelkkää alamäkeä 24 vuotta, ihan tilastojen mukaan. Tämä olisi pitänyt laittaa kuntoon."
Eikä se edes maksa paljon, Auvinen jatkoi.
"Meidän laskelmien mukaan noin 160 miljoonaa euroa vuodessa, että jokaiselle suomalaiselle saadaan omalääkäri, jolla on hallittu 1 200 asukkaan väestö. Vastaanotolle pääsee kahdessa viikossa."
Summa oli häkellyttävän vähän, vain 0,6 prosenttia siitä rahamäärästä, jonka valtio maksaa ensi vuonna hyvinvointialueille.
Kohuhan siitä syntyi.
Auvisen se yllätti. "Uudesta ja päivitetystä" omalääkärimallista oli puhuttu jo elokuusta 2022, jolloin Hoidon jatkuvuusmalli: Omalääkäri 2.0 -selvitys oli ilmestynyt. Selvityksen oli tilannut silloinen perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindén, vankkumaton omalääkäriyden kannattaja. Työryhmää oli johtanut Auvinen.
Selvitykseen oli koottu tieteellistä näyttöä omalääkärin hyödyistä, ja ne perustuivat lukuisiin kansainvälisiin ja kotimaisiin tutkimuksiin. Kuten: Kun potilasta hoitaa sama lääkäri, potilaan luottamus hoitoon kasvaa ja lääkäri oppii tuntemaan hoidettavansa. Päivystystä ja sairaalahoitoa tarvitaan vähemmän. Monien sairauksien, kuten sepelvaltimotaudin, aivoverenvuotojen ja sydäninfarktin riski pienenee. Sairastavuus ja kuolleisuus vähenevät.
Ja terveydenhoito tulee paljon nykyistä halvemmaksi.
Juuri sitä Petteri Orpon hallitus tavoittelee. Auvisen mukaan omalääkärijärjestelmä voisi säästää satoja miljoonia euroja, joten miksei sitä toteuteta?
Auvisen "älähdyksestä" oli kulunut tuskin kuukautta, kun sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso lupasi, että omalääkärijärjestelmä toteutuu ja otetaan käyttöön Orpon hallituskauden aikana.
Lupaus oli todellinen yllätys.
Juuso esiintyi yhteisessä tiedotustilaisuudessa sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen ja kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikosen kanssa. Äkkipäätöstä hän perusteli hallitusohjelmalla, johon oli kirjattu lyhyesti: "Hyödynnetään hoitoonpääsyn parantamisessa ja hoidon jatkuvuuden vahvistamisessa myös omalääkäri-, omahoitaja- ja omatiimimallia. Selvitetään myös ammatinharjoittajan mallin hyödyntämistä."
Juuso jatkoi, että hallituksen omalääkäriohjelma oli jo perustettu ja Juha Auvinen nimitetty ohjelman seurantaryhmään.
Ohjelmassa selvitettäisiin, millaisilla malleilla omalääkärijärjestelmän voisi toteuttaa.
Ministereiden näkemys oli, että hyvinvointialueet voivat kehittää ja valita mallinsa.
Tiedotustilaisuudessa todettiin, että hyvinvointialueilla on jo käynnissä hankkeita ja kokeiluja, joita tuetaan EU:n elpymisvälineen rahoituksella. Lisäksi hallitus kehittää oman omalääkärimallinsa, jossa hyödynnetään Kela-korvauksia. Se edistää samalla valinnanvapautta, Grahn-Laasonen totesi.
Juuso nosti esiin omalääkäri- ja omatiimikokeiluja, joita Suomessa toteutetaan. Hän mainitsi ammatinharjoittajamallin Länsi-Uudellamaalla, joka ei vielä ollut edes käynnistynyt, omalääkärimallin Oulun Tuirassa Pohjois-Pohjanmaalla ja omatiimimallin Vantaalla ja Keravalla.
Jos hallitus lupaa omalääkärijärjestelmän, omatiimimalli ei siihen kuulu. Tiimiin kuuluu useita lääkäreitä ja hoitajia. Omalääkäriä ei välttämättä ole, vaan potilas ohjautuu ensimmäiselle vapaalle lääkärille.
Varsinaisia omalääkärikokeiluja Juuson listasta oli siis vain yksi, Oulun Tuirassa.
Omalääkäri 2.0 -kokeilu alkoi Tuirassa syyskuussa 2022. Omalääkärit saivat työparikseen omahoitajan, ja työparit valittiin terveysaseman työntekijöist... -
Jos vantaalainen Solar Foods -yhtiö onnistuu pyrkimyksissään, sen teknologian avulla voidaan torjua ilmastonmuutosta ja lievittää maapallon ruokaongelmaa. Ehkä Suomi saa uuden Nokian.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Timjamia, ruohosipulia, sitruunaa, sitruunankuorta, sinappia. Keittiömestari Miikka Manninen maustaa hapankermakastiketta vantaalaisen tehtaan koekeittiössä.
Kaikki käy vaivattomasti, vuodet Helsingin eturivin ravintoloissa ovat hioneet Mannisen otteet.
Tosin tarkasti ottaen hän ei valmista hapankermakastiketta.
Kastike on tavanomaista keltaisempaa. Hapankerman sijasta siinä on käytetty tehtaan tuotekehitysosaston kemistien ja elintarviketieteilijöiden valmistamaa tuorejuustoa, joka ei ole peräisin maidosta.
Tuorejuuston tärkein aineosa on Suomen luonnosta löydetty bakteeri. Sitä kasvattamalla on luotu proteiinipitoista mikrobimassaa, joka toimii juustossa maidon korvikkeena. Koska bakteereja ei lueta eläinkuntaan, ruoka on vegaanista.
Manninen työskentelee Solar Foodsissa, yhtiössä, joka kertoo tekevänsä ruokaa ilmasta. Yritys tuottaa soleiiniksi nimeämäänsä keltaista proteiinijauhetta bakteerista, vedystä ja hiilidioksidista sekä ryppäästä mineraaleja ja hivenaineita. Valmistus tapahtuu tehdassalissa bioreaktorissa.
Solar Foods edustaa solumaataloutta. Alan ehkä tunnetuin valmiste on quorn, punahomeesta tehty sieniproteiini. Siinä ja monissa muissa solumaatalouden tuotteissa on kuitenkin käytetty perinteisessä maataloudessa tuotettua sokeria.
Soleiinin tuotanto nojaa vihreään sähköön eikä vaadi maankäyttöä, joten se ei myöskään synnytä kasvihuonepäästöjä. Solar Foods arvioi olevansa vetyä ja hiilidioksidia hyödyntävän ruoanvalmistuksen edelläkävijä maailmassa.
Toistaiseksi kuluttajat ovat päässeet maistamaan soleiinia kahdessa maassa.
Euroopan unionissa yhtiö uskoo saavansa uuselintarvikeluvan vasta vuonna 2026. Vantaalaisen startupin tavoitteet ovat kuitenkin korkealla. Jos yhtiö onnistuu täydellisesti pyrkimyksissään, sen teknologian avulla voidaan torjua ilmastonmuutosta ja lievittää maapallon ruokaongelmaa. Samalla Suomi voi saada uuden Nokian.
Suomen Kuvalehti on pyytänyt kahta riippumatonta ruoan ammattilaista testaamaan, onko soleiinista makunsa puolesta maailmanvalloittajaksi.
Miikka Manninen työntää uuniin alkupalan pääruoka-aineet, keltajuurta ja selleriä.
Liha on kallista, suurina määrinä syötynä epäterveellistä ja sen tuotanto aiheuttaa runsaasti kasvihuonepäästöjä. Siksi ainakin länsimaissa yhä useampi kuluttaja haluaisi hankkia proteiininsa muista lähteistä.
Elintarviketeollisuus on vastannut tarpeeseen tuomalla markkinoille useita lihaa korvaavia kasvisproteiineja kuten seitanin, härkiksen ja nyhtökauran. Oma lukunsa ovat Beyond Meatin kasvispihvien kaltaiset pitkälle kehitetyt elintarvikkeet. Solumaatalous merkitsee askelta vielä pidemmälle: proteiinia ei tuoteta kasvista vaan yksittäisestä solusta. Toistaiseksi toimiala ei ole kuitenkaan onnistunut tuottamaan todellista hittiä.
Esimerkiksi quornia valmistavan Marlow Foodsin liikevaihto oli viime vuonna noin 250 miljoonaa euroa, vähemmän kuin kertaakaan vuoden 2017 jälkeen. Maapallon mitassa se ei ole paljon. Lisäksi yhtiö teki roimasti tappiota.
Samanlainen kehityskulku on ollut myös monilla muilla lihan korvaajilla.
"Ensimmäisen sukupolven tuotteet alkavat olla nähty. Ne eivät ole olleet riittävän hyviä", arvioi Solar Foodsin toimitusjohtaja Pasi Vainikka. Hänen mukaansa uudet maultaan ja suutuntumaltaan miellyttävämmät tuotteet mullistavat kohta markkinan.
Vuonna 2022 lihaa korvaavien valmisteiden osuus oli vasta kaksi prosenttia eläinperäisten tuotteiden hallitsemasta proteiinien markkinasta, mutta vuonna 2035 vaihtoehtoisten proteiinien osuus nousee 11 prosenttiin, arvioi tutkimusyhtiö Boston Consulting Group BCG. BCG uskoo, että myös solumaatalous kasvaa voimakkaasti ja sen tuotteiden myynti on kymmenen vuoden päästä todennäköisesti miljardeja euroja.
Suomi on solumaatalouden eturivin... -
Informaatiosota voi olla esiaste konventionaaliselle sodalle, tietojenkäsittelytieteilijä Pekka Kallioniemi sanoo.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Yläasteen toiseksi viimeisenä päivänä Pekka Kallioniemi meni kaverinsa kanssa opettajanhuoneeseen, otti pannusta kahvia ja istui sohvalle juomaan sitä.
Kun opettaja saapui huoneeseen, tämä raivostui, heitti kaksikon ulos ja uhkasi jättää heidät vaille päästötodistusta.
Tutkijatohtori Kallioniemi sanoo olleensa pienestä pitäen auktoriteettivastainen.
"Ehkä sen takia minua ei nykyäänkään pelota kritisoida ketään, jos aihetta on. Pelkääminen tekisi työni mahdottomaksi", hän sanoo työpaikallaan Tampereen yliopistolla.
Kallioniemi on tutkinut viime vuodet Venäjän informaatiovaikuttamista. Hän on myös tehnyt suosittua englanninkielistä Vatniksuup-ketjua Twitterissä, nykyisessä X:ssä. Vatnik viittaa Kremlin kertomusten levittäjään tai kannattajaan, suup siihen, että tieto on keiton tavoin helposti lusikoitavaa.
Kallioniemi esittelee X:ssä Kremlin propagandaa levittäviä ihmisiä patriarkka Kirillistä kielitieteilijä Noam Chomskyyn ja saksalaispoliitikko Gerhard Schröderistä näyttelijä Russell Brandiin.
Ylen selvityksen mukaan Kallioniemi on Sanna Marinin jälkeen seuratuin suomalainen sosiaalisen median vaikuttaja. Ketjunsa vuoksi hän on saanut osakseen häirintää ja jopa tappouhkauksia. Saksalais-suomalainen liikemies, miljonääri Kim Dotcom myös uhkasi haastaa hänet oikeuteen.
"Turvallisuussyistä yliopistokin on häivyttänyt minut julkisista tiedoistaan. Tietojani ei saa antaa kellekään eikä täällä missään näy nimeäni."
Syyskuussa ilmestyi tietokirja Vatnik suup - The Ultimate Guide to Russian Disinformation, jonka Kallioniemi kirjoitti tanskalaisen kustantajansa Morten Hammekenin avustuksella. Siinä Kallioniemi erittelee laveammin, miten Kremlin propagandakoneisto toimii, mitä tarinoita se toistaa, ketkä valheita levittävät ja miksi he tekevät niin.
"Tahdon havahduttaa ihmiset valtiojohtoa myöten huomaamaan, että olemme jo informaatiosodassa Venäjän kanssa", hän sanoo.
Venäjän informaatiosota alkoi Kallioniemen mukaan viimeistään, kun Putinin lähipiiriin kuulunut liikemies Jevgeni Prigožin perusti 2010-luvun alkupuolella Internet Reseach Agency -yrityksen. Se maksoi työntekijöilleen siitä, että nämä keksivät ja levittivät Kremliä tukevaa disinformaatiota.
IRA tunnetaan parhaiten Brexitiä ja Donald Trumpin valintaa vuoden 2016 vaaleissa puoltavista informaatio-operaatioistaan. Sittemmin Venäjä on perustanut monia uusia trollitehtaita ja ulkoistanut osan niistä englantia puhuviin Afrikan maihin.
Venäjän disinformaatioarmeija on Kallioniemen mukaan tällä hetkellä maailman suurin, mutta ei ainoa. Vähintään kolmellakymmenellä valtiolla on oma infosota-armeijansa.
Venäjän propagandamallia hän nimittää "valheiden paloletkuksi". Kun trollitehtaat syöttävät valtavalla paineella valheita kaikille sosiaalisen median kanaville, kukaan ei ehdi torjua niitä ja totuus hukkuu niiden alle. Tyypillisimmillään Venäjän disinformaatio keskittyy hänen mukaansa neljään teemaan:
Venäjä on historiallisesti aina ollut voittaja ja sankari.
Venäjä on lännen, Yhdysvaltojen ja Naton uhri.
Länsi on rappeutunut.
Yhdysvallat sponsoroi vallankumouksia ympäri maailmaa.
Suomella on vielä suhteellisen paljon puolustuskykyä Venäjän valheille, Kallioniemi sanoo. Luottamus vapaaseen mediaan ja instituutioihin on toistaiseksi korkealla eikä disinformaatio siksi uppoa niin otolliseen maaperään kuin monissa muissa maissa.
Venäjän valheilta meitä suojaa Kallioniemen mielestä myös kollektiivinen muisti.
Vuonna 1939 Neuvostoliitto lavasti Mainilan kylässä välikohtauksen, jossa neljä Neuvostoliiton sotilasta kuoli. Neuvostoliitto syytti sotilaiden ampumisesta Suomea, purki maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja hyökkäsi Suomeen. Todellisuudessa sotilaat ammutti Neuvostoliitto itse.
"Kaikki täällä tietävät, että talvisota käynnistyi valheella. Siksi ymmärrämme, että Venäjän va... -
Eläinlääkärit tarkastavat aiempaa enemmän lemmikkikoteja, joissa epäillään eläimen kaltoinkohtelua. Taustalla on usein ihmisen pahoinvointi.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Tarkastus alkaa kankeasti. Koiran omistaja ilmoittaa, ettei sisälle ole asiaa, koska hänellä on vieraita. Pakkasta on Tampereella tammikuun ensimmäisinä päivinä yli 20 astetta, ja pihalta on hankala löytää sulaa kohtaa.
Valvontaeläinlääkäri Otto Kivirauma arvelee, että omistaja on ehkä tottunut toimimaan viranomaisten kanssa. Hän päättää tehdä tarkastuksen ulkona.
Eläinsuojelutarkastusta varten autoon on pakattu erilaisia suojavarusteita: kertakäyttöisiä kenkäsuojia, nitriilihanskoja ja luotiliivit. Lisäksi tarvitaan rullamittoja ja laser- ja lämpötilamittarit, joilla selvitetään, millaisissa tiloissa eläimet elävät.
Kivirauma kantaa mukanaan myös kirjoitusalustaa. Sillä voi tarvittaessa suojata itseään koirilta, liian innokkailta tai aggressiivisilta. Jos yllättävä valvontaeläinlääkärin vierailu kiihdyttää ihmisen, tarttuu se yleensä eläimeenkin. Perinteisemmät eläinlääkärin tarvikkeet, kuten stetoskooppi, kuumemittari ja kuonokopat kulkevat autossa, mutta tulevat harvemmin mukaan käynnille.
Koira oli kuntoluokituksen alimmalla portaalla, Kivirauma kirjoitti myöhemmin raporttiinsa. Kauttaaltaan surkastuneet lihakset tekivät kävelystä vaikeaa, puolelta toiselle hoippuvaa.
Haastattelussa Kivirauma kertoo, että eläimen okahaarakkeet törröttivät selkärangasta. Koiran keho oli vuosia kestäneen nälän seurauksena käyttänyt ravintonaan kaiken, minkä pystyi, puremalihaksia myöten.
"Se oli hyvin rauhallinen, selvästi jo vanhempi koira ja aika kankea liikkumaan."
Valvontaeläinlääkärien tekemät epäilyyn perustuvat tarkastuskäynnit ovat lisääntyneet viidessä Suomen suuressa kaupungissa. Viiden vuoden aikana määrä on noussut eniten Oulussa ja etelän keskuksissa: Vantaalla, Helsingissä ja Espoossa.
Tampereella tarkastusmäärät ovat kasvaneet maltillisemmin.
Suomen Kuvalehti tarkasteli kuuden Suomen suurimman kaupungin lukuja. Lisäksi haastateltiin viittä valvontaeläinlääkäriä Helsingistä, Vantaalta, Turusta, Tampereelta ja Oulusta. Selvisi, että tarkastusten määrä on kasvanut eniten siellä, missä niitä tekeviä eläinlääkäreitä on palkattu lisää. Esimerkiksi Tampereella ei ole ehditty tarkastaa kaikkia epäilyjä.
Turku oli kuudesta kaupungista ainoa, jossa tarkastusmäärät olivat laskeneet. Se oli myös suurista kaupungeista ainoa, jossa vielä viime vuonna tarkastuksia teki vain yksi valvontaeläinlääkäri. Turun alueelle saatiin toinen virka lokakuussa. Kaupungit myös tilastoivat tarkastuskäyntejä hieman eri tavoin, mikä osaltaan selittää Turun pienempiä lukuja.
Eläinlääkärien määrä ei kuitenkaan yksin selitä lukujen kasvua. Valvontaeläinlääkärit ovat yhtä mieltä siitä, että merkittävä syy nousulle on ihmisten valppaus. Moni ilmoittaa näkemästään eläinten kaltoinkohtelusta aiempaa herkemmin. Ehkä julkinen keskustelu eläinten kohtelusta on tehnyt puuttumisesta helpompaa samalla, kun suojeluilmoitusten tekemisestä on tullut tutumpaa.
Myös korona-aika vaikutti tarkastusten määrään monella tavalla: ihmiset ottivat uusia lemmikkejä, ja kotona pysyttely sai kiinnittämään huomiota naapurien kotieläinten vointiin.
Lemmikkien määrä on kasvanut jo vuosien ajan. Kennelliiton kyselytutkimuksen mukaan Suomessa oli viime vuonna yli 800 000 koiraa. Kissojen tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, mutta Kissaliiton arvio liikkuu miljoonan molemmin puolin.
Epäilyyn perustuvat tarkastukset eroavat lakisääteisistä tarkastuksista siten, että niiden taustalla on eläinsuojeluilmoitus. Sellaisen voi tehdä kuka vain.
Valvontaeläinlääkärien tarkastusluvut eivät kerro kaikkea, sillä niissä ei ole mukana lemmikkejä, jotka poliisi kohdatessaan ottaa välittömästi huostaan ja joiden kohtalosta valvontaeläinlääkäri päättää myöhemmin. Tällaisia eläimiä tuodaan esimerkiksi Helsingissä sijaitsevalle Viikin löytöeläintalolle kymmeniä vuosittain.
Tarkastusten määr... -
Tietovisailu kiehtoo, vaikka kaiken voi nykyään katsoa Googlesta. Asiantuntijan mukaan suomalaiset ovat innokas, joskaan ei kovin osaava visailukansa.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kansanedustaja Pertti Salolainen nousee portaita tummassa puvussa. Häntä kättelee juhlallisesti kaksi smokkipukuista miestä ja nainen, jolla on valkoinen turkishuivi. Salolaisen vaimolle Anjalle ojennetaan valkoinen kukka kiinnitettäväksi rintaan. Seuraavaksi kättelyvuorossa ovat Johannes ja Kyllikki Virolainen, joka saa myös kukkasen.
Kynttilät loimottavat, tarjoilija kantaa tarjottimella isolta brie-juustolta näyttävää kimpaletta, pöydillä on röykkiöittäin viinirypäleitä ja kulhossa jotain, joka vaikuttaa amerikkalaistyyliin valmistetulta kuorrutetulta kanalta.
Ylen Elävän arkiston filminpätkässä vuodelta 1985 ollaan Trivial Pursuit -pelin Suomen lanseeraustilaisuudessa Katajanokan kasinolla. Taustalta kuuluu juontaja Markku Veijalaisen ääni: "Salissa liikkuu smokkipukuisia orkidea-rintaisia miehiä. He ovat pelin asiantuntijoita ja heille voi esittää peliä ja muitakin asioita koskevia kysymyksiä."
Kamera seuraa, kuinka Sikke Sumari vastaa kysymykseen: "Kuinka suurta osaa maapallon pinnasta peittää ikijää."
"Oh my god. Oh no. No mä sanon kymmenen prosenttia."
Vastaus on oikein. "Täh! Jesus Christ!" Sumari innostuu.
Vaikka lanseeraustilaisuudesta on pian 40 vuotta, moneen talouteen hankitaan tänäkin jouluna lahjaksi Trivial Pursuit -lautapeli. On pelien ja visojen sesonkiaika. Suomessa pitkä, pimeä syksy ja talvi ovat pelaamisen huippuaikaa. Baarissa kävijät ovat siirtyneet terasseilta sisätiloihin, ja pubivisoja on satoja läpi maan viikon jokaisena päivänä. Jos ei itse halua pelata, aina voi tuijottaa televisiosta toisten onnistumisia ja epäonnistumisia Jeopardyssä tai Haluatko miljonääriksi- ja Hengaillaan-ohjelmissa.
On tavattu ajatella, että nippelitiedon hallitseminen on hienoa, osoittaa sivistystä ja on jopa viisauden merkki. Ylen vakavahenkinen Suomen tietoviisas -ohjelma julisti nimensä mukaisesti maan tietoviisaan vuosina 1990-1998. Tittelin voitti seitsemän kertaa peräkkäin mikkeliläinen hammaslääkäri Erik Toivanen. Joitakin vuosia myöhemmin Toivanen pyrki myös Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan. Päästäkseen kilpailemaan Toivasen olisi pitänyt osata asettaa rintaliivien kuppikoot kokojärjestykseen. Se ei onnistunut.
Vuonna 2016 hän sanoi Ilta-Sanomissa, että "ohjelmasta jäi valitettavasti manipuloinnin maku. Siellä kyllä pidettiin huoli, etten päässyt kilpailemaan lainkaan."
Kun Trivial Pursuit tuli Suomeen vuonna 1985, sen kehittäjät, kanadalaistoimittajat Chris Haney ja Scott Abbott olivat jo myyneet pelin valmistusoikeudet isolle amerikkalaiselle pelivalmistajalle ja sitä oli lähdetty toden teolla viemään maailmalle.
Tarina kertoo, että Haney ja Abbott saivat idean Trivial Pursuitiin vuonna 1979 pelatessaan sanapeli Scrabblea ja pohtiessaan, osaisivatko itse kehittää yhtä koukuttavan pelin. Pelivalmistajat eivät ensin innostuneet, ja Haney ja Abbott valmistivat peliä parin ensimmäisen vuoden ajan itse muutaman sijoittajan avustuksella. Ensimmäisessä painoksessa oli 6 000 kysymystä, jotka Haney laati pääosin itse.
Tammikuussa 1984 The New York Times kirjoitti, kuinka Trivial Pursuitin pelaamisesta oli tullut kaupungissa nuorehkon urbaaniväestön trendihuvi. Cocktailkutsujen sijaan pidettiin Trivial Pursuit -iltoja, ja peli oli kaupoista jatkuvasti loppuunmyyty
"Se on kuin tauti", lehden haastattelemat pelaajat kuvailivat innostustaan. "Varaudu valvomaan koko yö sen parissa."
Yhden haastateltavan mielestä oli kiehtovaa, kuinka peli houkutteli mielen perukoilta esiin asioita, joita ei ollut tarvinnut vuosiin. Toisen mielestä New Yorkin kaltaisessa kaupungissa oli eduksi, jos pääsi todistamaan olevansa älyllisesti vähän muita parempi.
Sellaisena nippelitiedon hallintaa pidettiin. Jutussa kysytään pelin kysymyksiä, kuten montako sormea oli Anne Boleynilla, minkä Yhdysvaltain osavaltio... -
Suomalaisen kristillisen sionismin juuret ovat 1800-luvulla. Suomen ensimmäinen Israel-järjestö perustettiin neljäkymmentä vuotta ennen Israelin valtion syntymistä.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Lokakuun 7. päivänä Helsingin keskustaan oli kokoontunut satakunta ihmistä.
Oli vielä lämmintä, kymmenisen astetta, mutta Pasi Turunen oli varautunut sateeseen. Toisessa kädessä oli musta sateenvarjo, toisessa Israelin lippu. Se sekoittui kymmeniin samanlaisiin. Niiden joukossa oli Suomen siniristilippuja.
Tukimielenosoitus kulki Keskuskadulta Esplanadille. Kylteissä oli kuvia kidnapatuista israelilaisista. Bibasin perheestä esimerkiksi. Pienestä Kfiristä, joka ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, kun Hamas hyökkäsi Nir Ozin kibbutsille ja otti perheen vangiksi.
Kulkueen oli järjestänyt valtakunnallinen Israel-toimikunta, johon kuului parikymmentä suomalaista Israelin ystävyysjärjestöä. Turusen johtama Patmos-lähetyssäätiö oli yksi niistä.
Hamasin hyökkäyksestä oli kulunut tasan vuosi. Siitä alkoi sota, jossa on kuollut tähän mennessä yli 43 000 palestiinalaista ja 1 700 israelilaista. Valtava määrä, noin 70 prosenttia Gazassa kuolleista on siviileitä, naisia ja lapsia. Niin sanoo Palestiinan terveysministeriö. Tutkijat ja YK pitävät lukuja melko luotettavina, mutta monet Israelin ystävät eivät.
Esplanadin lavalla luettiin julkilausuma.
Kaikki Israelin sotatoimet on pyritty maalaamaan sotarikoksiksi, lausumassa sanottiin. Humanitaarisia sääntöjä on tulkittu siten, ettei Israelille jää todellisuudessa mitään keinoja itsepuolustukseen.
Puheessa kritisoitiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa, jossa vaadittiin Israelia lopettamaan palestiinalaisalueiden miehitys. "Niin sanottujen miehitettyjen palestiinalaisalueiden", lavalla tarkennettiin. Suomikin oli äänestänyt päätöslauselman puolesta.
"Seisomme Israelin rinnalla tukemassa sen oikeutta turvallisuuteen ja turvallisiin rajoihin", puheessa julistettiin.
"Israelilla on oikeus pyrkiä sotilaallisesti tuhoamaan rajoillaan sitä jatkuvasti uhkaavat islamististen terrorijärjestöjen linnakkeet."
Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman ja kokoomuksen kansanedustaja Atte Kaleva pitivät puheet.
Joku sylki mielenosoittajia päin.
Pasi Turunen oli käynyt Israelissa edellisen kerran juuri ennen koronasulkuja. Se taisi olla helmikuuta 2020.
Hän vieraili Kfar Azan kibbutsilla, jonne Patmos oli lahjoittanut rakettisuojia. Se on lähellä Gazan rajaa, parinkymmenen kilometrin päässä Nir Ozista. Järjestö tukee Israelia lahjoituksilla, antaa rahaa myös siirtokunnille.
Eräs nainen, Or nimeltään, oli pyytänyt välittämään säätiölle kiitoksen. Kertonut, että oli pelastunut Patmoksen rakettisuojan ansiosta. Myöhemmin, lokakuussa 2023, Or lähetti uuden viestin. Kasvattivanhemmat olivat kuolleet Hamasin hyökkäyksessä.
Turunen on käynyt Israelissa usein, toistakymmentä kertaa. Ensimmäisestä kerrasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Hän oli aloittanut Patmoksessa vuonna 1990, ja Betlehemissä oli arabiraamattukoulu, jota säätiö tuki. Se oli ensimmäisen palestiinalaisten kansannousun, intifadan, aikaa. Turunen muistaa ympäröivillä vuorilla palaneet autonrenkaat.
Sittemmin hän on toiminut matkanjohtajana useilla Toiviomatkojen järjestämillä reissuilla. Vienyt ryhmiä Raamatun paikkoihin, Jumalan silmäterän maille, kuten kristillisissä piireissä tavataan sanoa.
Turunen ei alun perin ollut uskonnollisesta kodista. Hän oli juuri rippikoulun käynyt, kun samassa rapussa asunut naapuri ojensi kirjasen, traktaatin. Turunen luki siihen painetun rukouksen. Tuntui, että Jumala kutsui. Kun hän katsoi seuraavan kerran peiliin, hän muistaa miettineensä, että tältäkö uskovainen näyttää.
Turunen liittyi muutamaksi vuodeksi pieneen helluntaiseurakuntaan. Patmoksessa puhutteli yhteiskristillinen tunnelma, Turunen sanoo, kaikkia yhdistävä apostolinen uskontunnustus.
Israelista hän ei tiennyt sen enempää kuin Raamatussa kerrottiin. Jos luki Raamattua, siih... -
Kun täytyy säästää, ensin lähtevät sihteerit. Heidän töitään alkavat tehdä asiantuntijat. Huonommin, hitaammin ja isommalla palkalla.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Tampereen yliopistossa alkoi viime syksynä tutkimushanke. Sen nimi oli Työuupumuksen alkulähteillä.
Kyselytutkimus tehtiin eri alojen työntekijöille, laaja joukko vastasi. Lisäksi haastateltiin pientä joukkoa niitä, jotka kokivat vakavia työuupumusoireita.
Haastatteluihin liittyvä tutkimusartikkeli on vielä vertaisarvioitavana, ja lopulliset päätelmät sen tuloksista julkaisematta. Hankkeen tutkimusjohtaja, professori Anne Mäkikangas kuitenkin kertoo, että tulokset osittain yllättivät.
Pitkään työuupumuksen pääsyinä on pidetty kiirettä ja aikapainetta.
Nyt vakavia uupumusoireita kokevat haastateltavat kertoivat ennen kaikkea "työn turhakkeista".
Turhakkeiksi Mäkikangas kutsuu tehtäviä, jotka eivät varsinaisesti kuuluisi henkilön omaan työnkuvaan.
Turhia ne eivät ole, usein jopa välttämättömiä. Mutta väärän henkilön työpöydällä ne tarkoittavat keskeytyksiä ja vievät aikaa varsinaisilta tehtäviltä. Sellainen nakertaa työn merkityksellisyyttä ja lisää uupumusriskiä, Mäkikangas sanoo.
Yli 13 000 kyselytutkimuksen vastaajaa sai kertoa työn turhakkeista myös avovastauksin. He kuvailivat niitä hyvin kirjavasti.
Muiden rinnalla toistui yksi teema:
"Työnkuvaa muutettiin niin, että toimistoassistentin lakkautetusta tehtävästä siirrettiin kysymättä osa minulle, vaikka olen asiantuntijatehtävissä."
"Joudun tekemään sihteerin työtä, koska terveydenhuollossa on poistettu avustavat työtehtävät. Se turhauttaa."
"Työhöni kuuluu paljon assistentin/sihteerin työtä vaikka olen yli 20 hengen esihenkilö."
Kun jostain täytyy leikata, yksi kohde on yli muiden: hallinto.
Puhutaan tehostamisesta, virtaviivaistamisesta, suorituskyvyn vahvistamisesta. Ydintehtäviin keskittymisestä, ylimääräisen karsimisesta.
Usein ylimääräisenä on nähty niin sanotut tukipalvelut. Se on työtä, joka ei katoa, vaan sitä päätyvät herkästi tekemään ne, joiden varsinainen työ on jotain aivan muuta.
Kolme vuotta sitten Tampereen yliopisto vähensi tukipalveluista yli 200 henkilötyövuotta.
Jo edeltävänä vuonna oli otettu käyttöön uusi tietojärjestelmä nimeltään Sisu.
Uudistusten jälkeen kesällä 2022 yliopiston pääluottamusmies, professori Mari Hatavara kirjoitti blogitekstin. Otsikko oli:
"Assistenttipalvelut - professorin viides tehtävä?"
Opetuksen järjestämistä koskevien tietojen syöttäminen järjestelmään oli siirtynyt tukipalveluilta opettajille, myös professoreille.
"Osaamistavoitteita, sisältöjä, aineistoja, aikatauluja, ilmoittautumisia ja muita yksityiskohtia koskevat tiedot syötetään aina yksi opintojakso tai toteutus kerrallaan alusta loppuun välilehtien, pudotusvalikoiden ja tietokenttien viidakossa."
Jokaiselle kurssille kertyy satoja syötettäviä tietoja, Hatavara kirjoitti. Hänen arvionsa mukaan professorilta kuluu rumbaan noin 65 tuntia vuodessa.
Kun ottaa huomioon Tampereen yliopiston professoreiden määrän, se tekee 12 professorin henkilötyövuotta. Työhön, jonka voisi kenties virheettömämmin tehdä asiaan rutinoitunut henkilö.
Hatavarasta se oli järjetöntä. Hän halusi osoittaa asian luvuilla ja päätti pyytää apua. Kollega, professori tuotantotalouden puolelta teki pyynnöstä laskelman.
"Varovaisestikin arvioiden järjestelmään erikoistunut assistentti olisi kuusinkertaisesti tehokkaampi panostuotto-suhteeltaan kuin professori tällaisessa työssä."
Ohjeet löytyvät kyllä. Niistä pitäisi selvitä, miten diplomityön lausunnot syötetään verkkoon yliopiston toiselle laitokselle. Tarvitaanko plagiointiselvitys tai kypsyysnäyte? Millä kielellä?
Olli Ikkala ei ole saada ohjeista selkoa. Ne tuntuvat sekavilta, ehkä kiireen vuoksi.
Hän ottaa yhteyttä opintosihteeriin. Sitten toiseen, pian kolmanteen. Lopulta neljäs osaa auttaa. Tältä homma hoituu viidessä minuutissa. Mutta Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin työaikaa on tuhrautunut yli kaksi tuntia.... -
Suomen kansallisbaletin tanssijoista enää kolmannes on suomalaisia. Baletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Hämäläinen, Salminen, Elonen. Pääroolissa Sofia Mokkila, solistina myös Karoliina Kurronen.
Käsiohjelma vilisee tavallisia suomalaisia nimiä, kun Suomen kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen oppilaat tulkitsevat oopperatalon Alminsalissa romanttista balettia A Folk Tale. Esitys on riemukas, jännitystä ei näy. Tanssijat ovat jo ikiensä puolesta erikokoisia ja erinäköisiä. Suomalaisen baletin tulevaisuus näyttää iloiselta.
Pari kuukautta myöhemmin, Kansallisbaletin syyskauden avaus Oopperan päänäyttämöllä. Prinsessa Ruususen roolin tekee saksalainen Violetta Keller, käsittämätön lahjakkuus. Prinssinä on Florian Modan, hänkin Kansallisbaletin saksalainen ensitanssija. Muissa esityksissä prinsessaa tulkitsevat kiinalainen Zhiyao Chen ja korealainen Seo Yeun Kim, prinssiä kiinalainen Jun Xia ja italialainen Martin Nudo.
Tämä on Suomen kansallisbaletin todellisuutta.
Onko balettioppilaitoksen Hämäläisillä ja Salmisilla sittenkään mitään mahdollisuuksia?
Jos eläisimme 1990-lukua, tilastot olisivat suomalaisten tanssijoiden puolella. Vuonna 1997 peräti 80 prosenttia Kansallisbaletin tanssijoista oli käynyt talon omaa balettikoulua. Päärooleja tekivät supertähdet Salla Eerola, Minna Tervamäki ja Nina Hyvärinen.
Nyt Kansallisbaletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta. Pääryhmän alaisessa nuorisoryhmässä on 14 vastavalmistunutta. Suomalaisia on kaikista tanssijoista noin kolmannes, heistäkin tuntuva osa jo vuosituhannen alussa palkattuja.
Suhdeluku on keikahtanut parissa vuosikymmenessä lähes päälaelleen.
Baletin teokset ja vaikutteet ovat aina liikkuneet valtionrajojen yli.
Vuonna 1922 perustettu Kansallisbaletti ja sen oma balettikoulu nojasivat pitkään venäläiseen balettiperinteeseen. 1960-luvulla alettiin katsella myös länteen, ja esimerkiksi 1990-luvun ohjelmistoissa näkyivät silloisen baletinjohtajan Jorma Uotisen tiiviit kontaktit Ranskaan. Uotisen kauden ohjelmistoa tanssi kuitenkin varsin suomalainen ryhmä.
Vuosituhannen vaihteessa maailman balettitalojen yhteydet tiivistyivät ja tanssijoiden markkinat avautuivat. Samalla koko Kansallisooppera ja -baletti sitoutui strategiaan, jonka ydin oli tarjota yleisölle parasta taiteellista laatua kansallisuuteen katsomatta. 2000-luvun alussa Kansallisbalettia johtanut tanskalainen Dinna Björn piti silti yhä tärkeänä, että enemmistö ryhmän tanssijoista olisi omasta balettioppilaitoksesta valmistuneita.
Vuonna 2008 rytisi. Baletinjohtajana aloittanut Kenneth Greve täräytti heti kautensa alkuun, ettei balettioppilaitoksesta valmistuvien taso riittänyt Kansallisbaletissa. Hänen kymmenvuotisen kautensa aikana vain viisi suomalaista tanssijaa sai vakinaisen kiinnityksen.
Valtaosa Kansallisbaletin nykyisistä tanssijoista on tanskalaisen Greven ja häntä seuranneen ruotsalaisen Madeleine Onnen kiinnittämiä. Elokuusta 2022 ryhmää on johtanut Javier Torres, pitkästä aikaa Kansallisbaletin entinen tanssija - ja Suomen kansalainen.
Tanssijat ovat kesälomalla, mutta Torresilla riittää töitä oopperatalon viidennessä kerroksessa. Näkymä Töölönlahdelle on avara ja kirkas.
"Pidän maisemasta talvellakin", hän sanoo. "Rakastan Suomea."
Meksikolais-suomalainen Torres tanssi Kansallisbaletissa vuosina 1991-2008. Syyskauden 2024 ohjelmisto on hänen johtajakautensa ensimmäinen. Erityisen ylpeä hän on John Neumeierin Kuolema Venetsiassa -teoksen saamisesta Suomeen.
Torres vastaa myös tanssijoiden rekrytoinnista. Siitä kiire nyt johtuukin. Haastattelun jälkeen on tiedossa ulkomaisen tanssijan koe-esiintyminen etänä.
Valtaosa tanssijoista palkataan koetanssien perusteella. Viime vuoteen saakka Kansallisbaletti järjesti erillisiä koetansseja suomalaisille. Talon lakiosasto huomautti, että se oli syrjintää, joten jatkossa koetanssi on avoin kaikille. Lisäksi Torres etsii k... -
Olga Huotari on kääntänyt kirjailija Sirpa Kähkösen romaaneja unkariksi. Kun kirjailija ja kääntäjä istuivat viime keväänä Kähkösen kotona keittiönpöydän ääressä ja puhuivat sukujensa hiljaisuuksista, kadonneista omaisista, Huotari yhtäkkiä sanoi: "Minä olen juutalainen, ja isäni oli Auschwitzissa."
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Yksi Olga Huotarin varhaisimmista lapsuusmuistoista on loka-marraskuulta 1956. Hän oli silloin vähän alle kolmen vuoden ikäinen.
Perheen kotitalo oli lähellä Budapestin läntistä rautatieasemaa. Olga istui ikkunan ääressä lämpöpatterin päällä ja katseli tyhjälle tontille.
Sodan jäljet näkyivät silloin vielä selvästi, mutta tuskin pieni lapsi sitä ajatteli. Budapest tuhoutui suurelta osin toisen maailmansodan aikaisissa taisteluissa. Sodan loppuvaiheessa perääntyvät saksalaiset räjäyttivät kaikki sillat ja sekä saksalaiset että neuvostoliittolaiset joukot ryöstelivät tehtaita.
Pojat pelasivat tyhjällä tontilla jalkapalloa. Olgakin halusi pelata.
Päivä oli kaunis, ikkuna auki. Koti oli neljännessä kerroksessa.
Äkkiä äiti veti Olgan ikkunan luota sisemmälle asuntoon, kuului laukauksia. Olga Huotari muistaa sanoneensa: "Äiti, kiellä niitä, ei saa ampua!"
Unkarin kansannousu oli alkanut.
Isä oli kirjanpitäjänä nahka- ja kenkäkoneiden varaosatehtaassa. Hän meni aina aamuisin kuudeksi töihin raitiovaunulla. Nyt hän tuli kesken päivän kotiin. Tehdas oli suljettu kapinan takia.
Marraskuun neljäntenä päivänä, niin Olga Huotarille on kerrottu, hän meni naapurin tädin kanssa ulos. Katu oli päällystetty kellervillä mukulakivillä, ja he katselivat, kun neuvostopanssarit mennä jyristivät pitkin kivetystä. Siitä lähti niin hirveä kolina, että puhetta ei kuullut lainkaan.
Äiti ei ollut silloin töissä vaan teki kotona keittiössä kangaspuilla huiveja. Siihen aikaan Unkarissa alle kolmevuotiaat olivat lastentarhojen seimissä, mutta Olga oli sairastunut seimessä ja äiti oli ottanut hänet sieltä kotiin.
Äiti sai huivien tekemistä varten langat ja puolat, joille langat kierrettiin. Huiveissa oli harmaalla pohjalla keltaisia tai punaisia kuvioita. Äiti ei ollut käsityöihminen, mutta hän oppi tekemään huiveja.
"Ja hän halusi huolehtia minusta", Huotari sanoo.
"Olin vanhempieni ainut lapsi."
Niin kauan kuin Olga Huotarin isä eli, kotona oli eri astia maidolle ja eri kattila, jossa maito keitettiin. Kodin vastapäätä oli maitokauppa, josta haettiin tonkalla maitoa ja josta sai myös hyvää emmentalia.
"Sanoimme sitä hiiren syömäksi, koska siinä oli koloja."
Kodin vieressä oli kosher-lihakauppa. Lähikulmilla oli myös kampaamo, parturi, pesula, tavallinen lihakauppa, apteekki (joka on yhä olemassa) ja elintarvikekauppa (joka myös yhä on vanhassa korttelissa). Läheisessä kadunkulmassa oli suutari.
"Minulla oli lapsena korkeavartiset nahkakengät, joista kärki leikattiin pois, kun ne kävivät pieniksi. Kaikesta oli vielä pulaa. Nahkapohjaiset kengät raudoitettiin kärjestä ja korosta, jotta ne kestäisivät pidempään."
Kotitalossa asui paljon juutalaisia. Olgan perheen kodissa oli kaksi huonetta, palvelijanhuone, halli ja keittiö.
Olgan äiti, tämän vanhin sisko Olga ja heidän vanhempansa olivat muuttaneet taloon vuonna 1944. Kesäkuussa 1944 Budapestin juutalaiset oli määrätty muuttamaan tiettyihin taloihin.
"Niitä kutsuttiin 'tähdellä merkityiksi taloiksi'. Keltainen tähti oli ulko-oven yläpuolella talon numeron vieressä", Huotari kertoo.
Isovanhemmat ja Olga-täti kuolivat vuoden sisällä 1952-1953, juuri ennen Olgan syntymää.
"Minulla ei ole koskaan ollut elossa yhtään isovanhempaa. Tunnen ylipäätään sukuni vain isovanhempiin saakka. Kysyin jo pienenä lapsena, miksi meillä on niin vähän sukulaisia. Silloin äiti kertoi, mitä suvullemme oli tapahtunut."
Jonakin varhaisen lapsuutensa kesänä Olga näki sen ensimmäisen kerran, kun isä piti lyhythihaista paitaa. Tatuoinnin isän käsivarren sisäsyrjällä.
"Siinä oli kirjain B ja viisi numeroa."
Silloin isä kertoi tyttärelleen leiristä.
"B-kir... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Arkeologi Minna Silver luki Sinuhe egyptiläisen 12-vuotiaana. Teos ei jättänyt häntä rauhaan, vaan hän on aina uudestaan palannut Sinuhen jalanjäljille Lähi-itään. Läpi romaanin kulkee ja läpi historian on toteutunut ajatus: ihminen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuu.
Ei voi olla totta. Miten tässä tilanteessa ollaan taas, arkeologi Minna Silver ajatteli.
Oli syksy 2023. Gazaa piiritettiin. Sekä tuoreissa uutislähetyksissä että kirjassa, jota Silver työsti.
Lokakuussa 2023 Gazan ja siellä asuvien palestiinalaisten vähäiset kulkuyhteydet katkaisi Israel.
Silverin tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa ollaan yli 3 300 vuoden takaisissa tapahtumissa. Tavallaan, koska osin kyse on fiktiosta.
Kirja on Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin, ja sen on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos taustoittaa Mika Waltarin pääteosta.
Sinuhen aikaan Gaza, tai vanhassa muodossa Ghaza, oli egyptiläisten hallinnassa. Waltari on kehittänyt linnoitetun kaupungin ympärille fiktiivisen piiritystilanteen, heettiläiset yrittävät saada paikkaa haltuunsa.
"Mutta ole huoletta, Sinuhe. Ghaza on yhä meidän, Ghaza on se kulmakivi, jonka varaan tämän sodan rakennan", sotapäällikkö Horemheb sanoo ystävälleen.
Pelokkaat tunnelmat ja kuvaukset panttivangeista alleviivasivat Silverille Sinuhen ajattomuutta.
Valtiot ja kansat ovat ehkä muuttuneet, mutta ihminen ei. Se tulee selväksi jo heti romaanin alussa:
"Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat."
Minna Silver on ollut kiinnostunut Lähi-idän ja Välimeren maista "alusta asti".
Häntä kiehtoi lapsena kotona ollut Pompejin naisista kertova kirja. Samoin kuin äidin, televisio-ohjaaja Eeva Vuorenpään puheet Venetsiasta. Äiti uskoi kaupungin uppoavan jo muutamassa vuosikymmenessä.
Lisäksi Silver luki paljon Raamattua.
Vanhemmilla oli myös Sinuhe egyptiläinen, mutta englanniksi. Siinä oli värikäs Hollywood-kansi, jossa Sinuhe oli kuvattu alfaurosmaisena.
Kansi jäi mieleen. Kenties juuri siksi Silver, joka oli silloin vielä Minna Vuorenpää, tarttui teokseen suomeksi Hämeenlinnan vanhaan ortodoksikirkkoon rakennetussa kirjastossa.
Hän oli 12-vuotias. Kirjasta tuli hänen lempiromaaninsa.
Parin vuoden päästä uskonnonopettaja antoi tehtäväksi etsiä jonkun haastateltavan. Isä sattui tuntemaan itämaisen kirjallisuuden professorin ja Raamatun arkeologin Aapeli Saarisalon.
He tapasivat Suomen Sisälähetysseuran tiloissa. Saarisalo oli jo iäkäs mies. Silver esitti kysymyksiä ja nauhoitti haastattelun kasetille.
Voisitteko kertoa lähemmin tästä työstänne arkeologina?
Kuka rahoittaa teidän kaivauksenne?
Onko näillä kaivauksilla mukana myös nuorisoa?
Kyllä, nuoria oli paikalla eri puolilta maailmaa, Saarisalo kertoi. Opiskelijat halusivat tulla mukaan palkatta.
Silver halusi myös tietää, oliko sota Lähi-idässä vaikuttanut Saarisalon työskentelyyn.
"Ei se ole varsinaisesti, koska tein Lähi-idässä pitkäaikaisesti työtä vuodesta 1920 vuoteen 1932. Silloin kävin vain pienillä välitauoilla Suomessa. Siihen aikaan ei siellä sodittu tällä tavalla", Saarisalo vastasi.
Saarisalo kuvaili Silverille, miltä näytti Mesopotamiassa, joka kattaa nykyisen Irakin sekä itäistä Syyriaa ja Turkin kaakkoisosan.
Maa on luonnostaan tasaista kuin merenpinta, mutta "siellä täällä ilmestyy kuitenkin näköpiiriin ylänköjä", hän kertoi. Aiemmin oli luultu, että ne ovat luonnonmuodostumia.
Ne eivät kuitenkaan olleet, vaan vanhoja asutuksia, jotka olivat kohonneet kerrostuma kerrostumalta ylöspäin. Sodassa on saatettu hävittää kokonainen tällainen kaupunki kerralla.
Kuvaus jäi Silverille mieleen.
Tutankhamonin haudan löytyminen vuonna 1922 kohahdutti maailmaa.
Hauta ei ollut kuninkaalliseksi haudaksi erityisen ylellinen, mutta se oli lähes koskematon ja siksi vaikuttava. Täynnä koruja, veistoksia ja astioita. Yhteensä tuhansia esineitä.
Lisäk... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Tumps.
"No just tollanen", Harri Heliövaara puhahtaa.
Näin sen olisi pitänyt mennä: Heliövaara heittää pallon päänsä päälle, maila heilahtaa, kuuluu whack. 0,3 sekuntia myöhemmin kuuluu plat, kun 190 kilometriä tunnissa liikkuva keltainen pallo pomppaa vastustajan kenttäpuoliskolla. Ja sitten pelataan tennistä.
Nyt Heliövaaran syöttö tuntuu kuitenkin olevan hieman kateissa. Kuluu jälleen lattea tumps, kun syöttö jää verkkoon, välillä taas kuivakka naps, kun pallo osuu verkon päällä kulkevaan valkoiseen nauhaan.
"En mä halua syöttää tuollaisia."
On liki helteinen elokuinen keskiviikkoiltapäivä, ja Heliövaara harjoittelee yksityisellä tenniskentällä, joka sijaitsee Kauniaisissa kartanomaisen omakotitalon takapihalla. Tennis on taas muotia, eikä Helsingin seudulta ole helppo löytää vapaata kenttää - vaikka sattuisi olemaan Wimbledonin tuore nelinpelimestari ja maailman 11:nneksi paras tennispelaaja nelinpelissä.
Ympäristö on hieman erilainen kuin Wimbledonissa, tai virallisemmin Wimbledonin yleisenglantilaisella nurmitennis- ja krokettikerholla. Kauniaisissa kentän kupeessa kasvaa mäntyjä.
Muitakin eroja on. Wimbledonin keskuskentälle mahtuu lähes 15 000 katsojaa, televisiosta pelejä katsovat miljoonat ihmiset.
Nyt peliä seuraa kaksi ihmistä, Heliövaaran valmentaja Boris Chernov ja toimittaja.
Pelaajia kentällä on kolme, Heliövaara, Patrick Kaukovalta ja Leevi Säätelä. Ensin on harjoiteltu, nyt pelataan ja lasketaan pisteitä. Vuorotellen kaksi yhtä vastaan.
On Heliövaaran vuoro syöttää yksin. Ensimmäinen syöttö jää verkkoon ja toinenkin, sitten Heliövaara onnistuu ja kääntää hetkeä myöhemmin lyönnin terävästi kentän sivurajalle. Vastustajat eivät ehdi palloon.
"Se oli Harri-spesiaali", Säätelä sanoo.
"Ei pysty tuohon", Heliövaara joutuu toteamaan, kun vastustaja sijoittaa pallon kauas kentän takakulmaan.
"Tsemppiä", Kaukovalta pääsee kuittaamaan.
Vuoron päätyttyä kerätään pallot ja pakataan mailat. Kaukovalta ja Säätelä lähtevät, Heliövaara jää vielä hetkeksi kentälle valmentajansa kanssa.
"Minusta tuntuu, että syötöstä puuttuu nyt jotakin. Kick on hukassa", Heliövaara sanoo.
Tenniksessä syöttö on vahva ase. Jos syöttää tarpeeksi hankalia, ei vastustaja missään vaiheessa pääse peliin mukaan.
Useimmat pelaajat lyövät kovaa, mutta kick-syöttö on hieman juonikkaampi tapa avata peli. Siinäkin pallo liikkuu reilusti yli moottoritienopeutta mutta lisäksi kierre saa sen pomppaamaan yllättävästi sekä ylös että sivulle.
Valmentaja kantaa kentälle tuolin, ja Heliövaara jatkaa kateissa olevan kickin etsintää. Hän syöttää kymmenkunta kertaa istualtaan.
"Tuntuu ihmeeltä, että me voitettiin."
Heliövaara istuu kahvilan pöydässä Kauniaisten ostoskeskuksessa. Hänen edessään tabletin ruudulla on videokooste runsas kuukausi sitten pelatusta Wimbledonin nelinpelifinaalista.
Harri Heliövaara ja hänen brittiparinsa Henry Patten vastaan australialaiskaksikko Max Purcell ja Jordan Thompson.
"Kun ottelun jälkeen katsoi tilastoja, vastustaja oli parempi niissä kaikissa. Ne voittivat kymmenen pistettä enemmän kuin me, mutta silti me voitettiin koko ottelu. Se on tenniksessä yllättävää ja harvinaista."
Ihmevoiton tuntua lisää se, kuinka monta kertaa Heliövaara ja Patten olivat jo häviämässä ottelun.
Ottelupallo on tenniskielellä tilanne, jossa seuraavan pallon voittaja vie koko ottelun. Australialaisilla oli kolme ottelupalloa, mutta Heliövaara ja Patten selvittivät ne kaikki.
Heliövaara pysäyttää videokuvan.
"Tämä on yksi niistä ottelupalloista. Ja tuo lyönti tuossa, löin ehkä elämäni parhaan kämmenen liikkeestä. Se on lyönti, jota en koskaan ole osannut hirveän hyvin."
Ottelun venyessä vastustajan pelissä alkaa näkyä pieniä negatiivisia merkkejä. Heliövaara napsauttaa videolta esimerkin. Thompson häviää pisteen, ja Purcell vain katsoo hänestä poispäin.
"Sen pitäisi mennä niin, että kun pari tekee virheen, menet heti siihen lähelle ja tuet häntä, että ei mitään, seura... -
Jos Rutger Bregmanin edellinen bestseller tarjosi ihmisluonnosta valoisan näkemyksen, uudella teoksellaan hän haluaa lietsoa syyllisyydentuntoa. SK haastatteli New Yorkissa asuvaa maailmankuulua historioitsijaa.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Olenko luonut hirviön? Kysymys pyöri Rutger Bregmanin mielessä neljä vuotta sitten, kun hän seurasi kirjansa vastaanottoa sosiaalisessa mediassa.
Hyvän historia tarjosi valoisan näkemyksen ihmisluonnosta. Se kiisti syvään juurtuneen uskomuksen ihmisistä itsekkäinä, vaistojensa ohjaamina eläiminä, joita peittää sivistyksen ohut pintakerros.
Bregman todisteli sosiologisiin, antropologisiin, psykologisiin ja biologisiin tutkimuksiin nojautuen, että ihmiset ovat yhteistyöhön suuntautuvia, toisiltaan oppivia ja toisistaan huolta pitäviä olentoja. Evoluution tärkein voima oli ystävällisyys, ei kamppailu.
Toki me kykenemme myös kauheuksiin, jos ulkoiset olosuhteet antavat siihen riittävästi yllykkeitä, mutta emme ole luonnostamme hirmutöiden tekijöitä.
Monet Hyvän historiasta innostuneet tulkitsivat kirjan positiivisen viestin liian vahvasti. He katsoivat Bregmanin antavan lopullisen ja kattavan todistuksen ihmisen hyvyydestä, vaikka kirjan ydinsanoma oli vaatimattomampi - useimmat meistä ovat tyyppeinä ihan jees.
"Sosiaalisessa mediassa liikkui kuvia vaikuttajista, jotka lukivat kirjaani rannalla ja riemuitsivat, kuinka mahtavasti kaikki menee, eikä synkistä maailmantapahtumista tarvitse piitata", Bregman sanoo videoyhteyden välityksellä kotoaan New Yorkista.
Jos Hyvän historia oli lämmin halaus, Bregmanin uusi teos Moraalinen kunnianhimo on kylmä suihku.
Sen tavoitteena on ravistella ihmiset hereille onnellisen elämän idylleistään ja patistaa heidät toimimaan planeettaamme riivaavien ongelmien korjaamiseksi. Bregman tähdentää, että hän itse tarvitsi kylmää suihkua siinä missä lukijansakin.
Hyvän historian kirjoittamisen jälkeen Bregman turhautui rooliinsa suurten maailmanselitysten antajana. Hän luonnehtii tietokirjailijan ja julkisen älykön työtään "tiedostamisbisneksessä" toimimiseksi. Paljon sanoja, vähän tekoja.
"Toin kirjoituksissani ja haastatteluissani esille näkemykseni siitä, millainen maailman pitäisi olla, ja odotin, että jotkut toiset muuttavat maailman sellaiseksi."
Ennen Hyvän historiaa julkaisemassaan teoksessa Ilmaista rahaa kaikille Bregman puhui universaalin perustulon, viisitoistatuntisen työviikon ja avointen rajojen puolesta.
Arvostelijat kuittasivat ajatukset alle kolmekymppisen nuorukaisen idealistiseksi haihatteluksi, mutta myös Bregmanin näkemyksiin myötämielisesti suhtautuvat epäilivät hänen ehdotustensa toteuttamiskelpoisuutta.
Bregman aisti kritiikin taustalla kyynisen ihmiskuvan: perustulon kaltainen malli ei voi toimia, koska useimmat ihmiset ovat liian laiskoja tai tyhmiä toimimaan järkevästi. Hän kirjoitti Hyvän historian todistaakseen tällaisen ihmiskuvan perusteettomaksi.
Siinä missä Hyvän historia oikoo Ilmaista rahaa kaikille -teoksen herättämiä väärinkäsityksiä, Moraalinen kunnianhimo oikoo Hyvän historian herättämiä väärinkäsityksiä. Emme voi pitää itseämme erityisen hyvinä, jos siedämme ympärillämme sortoa, vääryyttä ja ympäristötuhoja.
Bregman luonnehtii Moraalista kunnianhimoa nurinkuriseksi elämäntaitokirjaksi. Sen tavoitteena ei ole tuudittaa hyvään oloon, vaan lietsoa syyllisyydentuntoa, saada lukija kysymään, miksi olen kiinnostuneempi omasta hyvinvoinnistani kuin maapallon hyvinvoinnista?
Moraalisella kunnianhimolla Bregman tarkoittaa intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi, valmiutta ryhtyä sanoista tekoihin.
Oman kortensa kekoon Bregman kantaa kolmen ystävänsä kanssa perustamassaan organisaatiossa nimeltä The School for Moral Ambition eli Moraalisen kunnianhimon koulu.
Se kokoaa eri alojen osaajia yhteen torjumaan polttavia maailmanlaajuisia ongelmia. Ensimmäiset tutkimusapurahansa organisaatio jakoi tupakkateollisuuden vastaiseen taisteluun ja eläintuotteita korvaavien proteiinien edistämi... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Anjelika ja Olavi Hovin käsivarsia koristavat lasten ja lapsenlasten nimet. Sota on rikkonut itärajalla monia suomalais-venäläisiä avioliittoja, mutta Hovit ovat olleet naimisissa jo 25 vuotta.
Keskiyö lähestyy Tohmajärvellä, pienessä itärajan kunnassa. Pian lähihoitaja aloittaa kierroksen. Kiertää huoneesta toiseen, muuttaa potilaiden nukkuma-asentoa, antaa tarvittaessa juomista ja kipulääkettä.
"Tämä on viimeinen paikka", Anjelika Hovi sanoo.
"Täältä ei pääse enää kotiin."
Takkunurmentupa on tehostettu asumispalveluyksikkö terveyskeskuksen siivessä. On asukkaita, jotka eivät muista, kävele tai puhu. On myös saattohoitopotilaita. Toisinaan lähihoitaja on ainoa, joka pitää lähtevää kädestä kiinni.
Öisin Hovi vastaa yksin osaston asukkaista. Ambulanssin tulo saattaa kestää tunnin.
"Täällä on luotettava itseensä, pystyttävä toimimaan yksin."
Oma äiti on myös vakavasti sairas, toipumassa vaativasta sydänleikkauksesta. Hän asuu Sortavalassa, Venäjän Karjalassa.
Äitiään tytär ei ole nähnyt sitten viime joulukuun, yhdeksään kuukauteen.
Betoniporsaita, piikkilankaa, ja kieltotauluja.
Yövuoron jälkeen Hovi ajaa kotiin Värtsilän rajakylään. Sama näky odottaa joka kerta. Niiralan tulliin johtava risteys on tukittu liikenteeltä.
Itäraja on kiinni, 1 344 kilometriä.
Naapurisopu rikkoontui syksyllä 2023. Venäjä ohjasi rajanylityspaikoille toistatuhatta turvapaikanhakijaa, pääosin nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta. Vastatoimena Suomi sulki rajan.
Rauhaton raja oli ollut sukupolvea aiemmin rakkauden raja.
Neuvostoliitto hajottua vuonna 1991 raja avautui ja kanssakäyminen vapautui. Pian Tohmajärvellä vietettiin jo ensimmäisiä suomalais-venäläisiä häitä. Ja se oli vasta alkua. Vilkkaimpina vuosina suomalaiset miehet ja venäläiset naiset solmivat yli kuusisataa avioliittoa.
Vaimomuuttajista tuli ilmiö itärajalla, Tohmajärvestä Suomen venäläisin kunta.
Myös lastulevytyöntekijä Olavi Hovi ylitti rajan. Aluksi kävi katsomassa luovutetulle alueelle jäänyttä isoisän taloa, sitten kavereiden kanssa lomareissuilla. Oli halpaa ruokaa, alkoholia ja bensaa.
Passintarkastuksessa Venäjän puolella työskenteli vain kolme naista. Olavilta ei jäänyt huomaamatta tummatukkainen, ruskeasilmäinen nuori nainen.
Hän oli Anjelika.
Harvempi suhde alkoi suoraan baaritiskillä. Tarvittiin välikäsi, suosittelija. Olavi ja Anjelika tapasivat ensi kerran Sortavalan sataman ravintolassa, jossa vietettiin Anjelikan tuttavan syntymäpäiviä.
Oli talvi, tammikuu 1999. Ei, ei tästä tule mitään, en ala ollenkaan, Anjelika muistaa ajatelleensa.
Illan päätteeksi hän antoi puhelinnumeronsa Olaville.
Mihin te ihastuitte toisissanne?
Ruskeatiilisen omakotitalon olohuoneeseen laskeutuu hiljaisuus.
"Jaha", Olavi Hovi sanoo. "Varmaan tuohon ulkonäköön."
Anjelika Hovia naurattaa.
"Olli oli sellainen, miten voi sanoa… varma ja rauhallinen."
Olliksi kutsuttu Olavi alkoi käydä kerran kaksi viikossa Sortavalassa. Näytti ensitreffeillä valokuvan perheestään. Kesti neljä kuukautta, kunnes tapailu muuttui seurusteluksi keväällä 1999. Sitten tapahtumat etenivät kuin elokuvassa.
"Heinäkuun yhdeksäs meillä oli häät", Anjelika sanoo.
"Ja poika", Olavi sanoo, "syntyi lokakuussa".
Rajalla työskentelyn takia Anjelikalla ei ollut lupaa poistua Venäjältä. Tarvittiin paperibyrokratiaa ja suomalaisen kansanedustajan apua. Lopulta, kolme viikkoa ennen esikoispojan syntymää, hän pääsi turistiviisumilla Suomeen.
Muutto uuteen kotimaahan ei kaduttanut.
Aviomiehellä oli jalat maassa. Kävi töissä, otti suhteen tosissaan, oli kiinnostunut kirjallisuudestakin.
"Olli on lukenut kaikki Päätalo-kirjat."
Venäjällä 1990-luku oli villi vuosikymmen. Valtion omaisuutta yksityistettiin oligarkeille, kansa kärsi talouden romahduksesta.
Kaikki oli kaupan. Metsäfirmat ostivat rajan takaa puuta tehtaille. Suomalaiset miehet hakivat Karjalasta myös päiväkahviseuraa, maksullista seksiä.
Venäläisiin naisiin lyötiin huonon naisen maine.
Tu... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Topi Jaakola on 40-vuotias jääkiekkovalmentaja ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän oppi varhain, että piirejä sitoo sanaton sopimus: tietyistä asioista ei puhuta. Nyt Jaakola rikkoo sopimuksen.
Kun ihminen haluaa puhua avoimesti oman alansa kipupisteistä, hän tyypillisesti odottaa, että ura on ohi eikä hävittävää ole.
Joskus on toimittava toisin.
Tämän haastattelun tekeminen on odottanut sitä, että Topi Jaakola saa työpaikan jääkiekon "sisältä", tässä tapauksessa valmennusportaasta. Vain siten voi ottaa esille ongelmia ilman, että se kuitattaisiin ulkopuolisen huuteluksi.
"Mä tulen sanomaan asioita, joita tästä alasta ei ole sanottu ääneen", Jaakola sanoo.
Hän ei halua syyttää mitään yksittäistä tahoa tai joukkuetta eikä varsinkaan pestä omia käsiään. Kyse on jääkiekon kulttuurisista rakenteista, joiden osa hänkin on ollut ja on yhä.
Jaakola lopetti ammattilaisuransa keväällä 2020. Kolme vuotta myöhemmin hän rakastui jääkiekkoon uudelleen.
Hän oli pelannut kiekkoa seitsemänvuotiaasta, tehnyt parikymmenvuotisen uran ammattilaisena, voittanut neljä Suomen-mestaruutta Oulun Kärpissä ja maailmanmestaruuden Leijonissa vuonna 2011.
Vuosien saatossa hänen henkilökohtainen suhteensa lajiin oli tietenkin elänyt ja etääntynytkin. Siksi uusi palo tuntui samalta kuin ensirakkaus.
Jaakolalle jääkiekko oli ollut ennen kaikkea itseilmaisua ja kaukalo hänen estradinsa. Häneen oli tehnyt vaikutuksen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin toteamus. Näyttelijäntyö on esiintymistä, ei esittämistä, tämä oli painottanut jossain haastattelussa.
Sama jääkiekon kanssa. Jaakola pelasi puolustajana. Hän pyrki olemaan varma, rauhallinen ja eleetön. Itseluottamus ei ollut kovuutta vaan uskoa siihen, että on 99 kertaa sadasta oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Uran jälkeen Jaakola oli hakeutunut kansainväliselle liikunnanohjaajalinjalle Haaga-Helian ammattikorkeakouluun. Hän kulki "poispäin" jääkiekosta, ehkä kouluttamaan urheiluopistolle tai jonnekin. Aiemmin hän oli suunnitellut alkavansa levykauppiaaksi.
Mutta yhtäkkiä hän halusikin takaisin. Lajin sisäiset epäkohdat eivät jättäneet rauhaan. Ja ennen kaikkea: niitä voisi muuttaa vain sisältä käsin.
On elokuun loppu. Jääkiekkokausi alkaa pian.
Keuruun laitamilla on jäähalli, joka rakennettiin vuonna 1995 harjoitushalliksi. Se on hyisen kylmä, pilkattu igluksi ja sardiinipurkiksi. Otteluja varten katsomoita joudutaan lämmittämään. Pukukopit ovat ulkona, ja halliin pitää kävellä pleksitunnelin läpi, mitä vierasjoukkueet eivät lainkaan arvosta.
Tämä on Jaakolan uusi työpaikka. Loppukesästä Keuruun jääkiekkojoukkue KeuPa HT ilmoitti, että se on palkannut Jaakolan apuvalmentajakseen.
KeuPa on pienen kaupungin ylpeys, kuten urheiluseurat usein. Kymmenen vuotta sitten se nousi Mestikseen. Mestis on puoliammattilaissarja ja Suomen toiseksi ylin sarjataso.
Hallia piti laajentaa ja parannella, mutta se kannatti. Vuonna 2018 KeuPa voitti sensaatiomaisesti sarjan mestaruuden ja ylsi vuotta myöhemmin hopealle.
Vielä kesällä Jaakolalla oli pitkällä olleet suunnitelmat lähteä Eurooppaan, mutta ne kariutuivat. Sitten paikka Keuruulla avautui. Jaakola otti yhteyttä ja nyt hän on täällä, sohvalla ja vinyylilevysoittimella sisustetussa työsuhdeasunnossa jäähallin kupeessa.
Mestiksen mittapuulla hänen meriittinsä jääkiekkoilijana ovat poikkeukselliset.
Mutta juuri siitä on kyse. Jaakola on Keuruulla siksi, ettei hän haluakaan valmentaa peliuransa ansioilla. Valmennustiede on opettanut, etteivät ne yksin tee hänestä hyvää valmentajaa.
"Mulle on henkilökohtaisesti todella tärkeää, ettei toimintani esihenkilönä perustu pelkästään siihen, että mä oon ollut suht hyvä jossain pallopelissä", Jaakola sanoo pöydän ääressä. Edessä on itse jauhettua kahvia ja vegaanista suklaakakkua.
Hän vertaa valmentamista hirsitalojen rakentamiseen. On eri asia rakentaa itse hienoja hirsitaloja kuin koettaa opettaa pari-kolmekymmentä alaista rakentamaan niitä.
Kaiken ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Reilu kymmenen vuotta sitten Ahvenanmaalla oli kahdeksan kotikoululaista. Nyt heitä on 130. Suurin osa on Ruotsista muuttaneita.
Raidallinen matto on levitetty nurmikolle talon päätyyn, keittiön ikkunan alle. Kahdeksanvuotias Alvida Waleij makaa matolla vatsallaan.
Aurinko lämmittää paljaita jalkapohjia. On keskiviikko elokuun lopulla, kello puoli kymmenen.
84 oppilasta osallistuu koulun urheilupäivään. 21 heistä kävelee, 23 pelaa jalkapalloa ja loput salibandya. Kuinka moni pelaa salibandya?
Ruudukossa lukee suurella käsialalla laskutoimitus ja oikea vastaus.
Välillä Alvida hörppää muumimukista teetä. Kolmevuotias pikkusisko Louve Waleij värittää vieressä puuväreillä.
Nelilapsisen perheen kotitalo sijaitsee mäen päällä, kylän päätien varrella. Godbyssä on noin tuhat asukasta, ja palvelut lähellä: kauppakeskus, pankki ja terveyskeskus.
Toisella puolella tietä näkyy Källbon alakoulu. Sitä käy 187 lasta, lähempää ja kauempaa. Waleijien kotiovelta sinne on matkaa vain kolmisensataa metriä.
Matematiikan kirja on saatu lähikoulusta, vaikkei Alvida ole siellä kirjoilla, ei isosiskokaan.
Myös Sol Waleij laskee aamulla matikkaa, mutta sisällä. Äiti on sanonut, että opiskeluun kannattaa valita mahdollisimman mukava paikka.
10-vuotiaalle Solille se on oma sänky. Siinä on planeettakuvioiset lakanat. Huoneen seinällä roikkuu hirvensarvia. Ne Sol on saanut tätinsä mieheltä, koska pitää luiden keräilystä.
Serkkujen perhe asuu lyhyen ajomatkan päässä. He ovat lasten ainoat sukulaiset Ahvenanmaalla.
Muut asuvat Ruotsissa. Siellä myös Waleijn perhe asui ennen.
Kun Sol oli kuusivuotias, perhe totesi, että heidän on muutettava Ruotsista.
Muuten Solin olisi ollut pakko mennä kouluun.
Amanda Waleij ei ole varma, milloin kuuli kotiopetuksesta ensimmäistä kertaa.
Ajatus kävi mielessä jo, kun Sol oli vauva.
Heräsi huoli siitä, joutuisiko lapsi kasvaessaan kokemaan kaameita suorituspaineita.
Waleijn oma kouluaika sujui hyvin. Mutta oli myös paniikissa pänttäämistä ennen kokeita, vain jotta saisi hyvän numeron. Sellaisen jälkeen unohtaa nopeasti oppimansa.
Koulumaailma ei muutenkaan houkuttanut: isot ryhmäkoot, vahva ikähierarkia, mahdolliset ulkopuolisuuden tunteet. Pahimmillaan kiusaaminen.
Voisipa Sol käydä koulunsa kotona, Waleij sanoi puolisolleen. Mutta Google-haku tuotti pettymyksen: kotiopetus on kielletty Ruotsissa.
Silti ajatus jäi mieleen. Waleij luki kirjoja vanhemmuudesta ja kiintymyssuhteista. Sellaisia löytyy hyllystä edelleen.
Löydä lapsesi rakkauden kieli.
Kuinka kasvattaa villi lapsi.
Lapsella on oikeus vaikuttaa omaan arkeensa, Waleijt päättivät.
Suomessa oppivelvollisuuden voisi suorittaa kotona. Helpoiten se kävisi heille Ahvenanmaalla: yksikielisessä maakunnassa ei ole pakko opiskella suomea.
Ympäristö olisi rauhallinen, ja perhe saisi viettää paljon aikaa yhdessä.
Åland oli aivan vieras, eivät he olleet siellä koskaan käyneet. Tutustumisreissua ei voinut tehdä keskellä pandemiaa.
He vuokrasivat asunnon ensin Maarianhaminasta, ilman asuntonäyttöä. Mies, lääkäri ammatiltaan, sai töitä saarelta.
Kuopus oli kymmenen päivän ikäinen, kun perhe muutti.
Osa sukulaisista epäili kotiopetusta. Mutta Amanda Waleijn vanhemmat olivat alusta asti luottavaisia.
He ovat ammatiltaan opettajia.
koulu_kotona_2-800x1200.jpg
Kotiopetus kiellettiin Ruotsissa vuonna 2011, jos sille ei ole hyvin painavaa perustetta. Filosofiset tai uskonnolliset syyt eivät riitä.
Vastaavia maita löytyy Euroopasta: Saksa, Espanja, Kroatia… Kaikissa on omanlaisensa lainsäädäntö, mutta kohtuullisen tiukka koulupakko.
Vuonna 2013 Ahvenanmaalla oli kahdeksan lasta kotiopetuksessa.
Nyt heitä on 130, suurin osa Ruotsista muuttaneita. Heillä on oma yhdistys, joka ajaa kotiopetuksen etuja.
Juuri nyt pyritään vaikuttamaan siihen, ettei kotiopetukseen jatkossakaan tarvitse anoa lupaa. Ahvenanmaan maakuntahallitus suunnittelee sellaista.
Toistaiseksi lyhyt ilmoitus on riittänyt.
Liitteeksi tosi... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Pelastuisiko talous, jos Suomessa tehtäisiin nykyistä pidempää työpäivää? Vai ehkä sittenkin lyhyempää?
Ei talousviisaskaan aina osu oikeaan.
Lordi John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930, että sadan vuoden kuluttua töitä tehdään ehkä kolme tuntia päivässä tai 15 tuntia viikossa - ja lähinnä vanhasta tottumuksesta, ei välttämättömyydestä.
Englantilaista Keynesiä pidetään nykyaikaisen makrotaloustieteen luojana. Hänen pääteoriansa syntyivät 1930-luvun suuren laman seurauksena, ja niissä valtioita kehotetaan talouden laskusuhdanteessa kasvattamaan menojaan, jos niin voidaan estää syvä lama.
Keynes olisi varmasti saanut taloustieteen Nobelin - ellei olisi kuollut keväällä 1946, 23 vuotta ennen kuin talouden alalla alettiin jakaa Nobeleita.
Yleisen käsityksen mukaan Keynes kuoli liialliseen työntekoon. Hän sai sydänkohtauksen Yhdysvalloissa, missä oli neuvottelemassa miljardilainasta, jolla Britannia yritti tilkitä sotimisen romuttamaa talouttaan. Toinen kohtaus muutamaa viikkoa myöhemmin osoittautui tappavaksi.
Keynesin ennusteesta on kulunut sata vuotta reilun viiden vuoden kuluttua.
Vaikuttaa vähintäänkin epätodennäköiseltä, että siihen mennessä suomalaisten keskimääräinen viikkotyöaika vähenisi nykyisestä 35 tunnista 15 tuntiin. Varsinkin kun 20 viime vuoden aikana työaika on meillä vähentynyt yhteensä tunnin ja 42 minuuttia, eli verkkaista viiden minuutin vuositahtia.
Keynesin kotimaassa Englannissa töitä tehdään nykyään 24 minuuttia vähemmän kuin 20 vuotta sitten. Yhdysvalloissa työaika ei ole lyhentynyt kahdessa vuosikymmenessä lainkaan.
"Keynesin ajattelu meni pieleen kahdessa kohdassa", arvioi palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja Mika Maliranta. Hän on taloustieteilijänä tutkinut erityisesti kasvua ja työmarkkinoita.
"Väärin meni se, että hän katsoi, kuinka nopeaa tuottavuuden kehitys oli 1920-luvulla ja päätteli, että kun sama kehitys jatkuu, tarve työn tekemiselle oikeastaan loppuu jossain vaiheessa."
Tuottavuus ei kasvanut Keynesin uskomalla tavalla. Erityisesti Suomessa on tällä vuosituhannella kamppailtu pikemminkin olemattoman hitaasti paranevan tuottavuuden kanssa.
"Suomen talouskasvu on vähemmän kiinni tehtyjen tuntien määrästä ja paljon enemmän kiinni tuottavuudesta eli siitä, kuinka paljon tunnissa saadaan aikaan", Maliranta sanoo.
"Esimerkiksi Tanskassa tehdään vähemmän töitä kuin Suomessa, mutta se on mahdollista, koska työn tuottavuus on korkeaa. Silloin töitä voidaan tehdä vähemmän, mutta kansantalous on silti hyvässä kunnossa."
Mika Malirannan mukaan Keynes arvioi väärin myös sen, mitä ihmiset elämältään lopulta haluavat. Se voi olla myös jotakin muuta kuin mahdollisimman lyhyt työaika.
"Keynes ei ottanut huomioon, että koko ajan keksitään uusia tuotteita, joita ihmiset haluavat."
"Jos maailma olisi pysähtynyt siihen 1900-luvun alkuun, radioihin ja hevoskyyteihin, niin nyt olisi varmasti todella lyhyt työaika. Mutta ei se pysähtynyt. On tullut televisiot, autot ja netti. Ihmiset pitävät näitä asioita niin tärkeinä, että ovat valmiita tekemään töitä ja vaihtamaan niihin vapaa-aikaansa."
Vuonna 1930 työläinen teki kahdeksan tuntia päivässä töitä ostaakseen polkupyörän. Nykyään työntekijä tekee hieman vähemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä ostaakseen sähköauton.
Ruokalistalla on turskaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. On koljaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. Punakampelaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä.
Jos on valmis poikkeamaan brittiläisestä fish and chips -perinteestä, voi listalta valita myös kanaa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä. Tai makkaraa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä.
Platten's on kalaan ja ranskalaisiin erikoistunut ravintola pienessä itäenglantilaisessa merenrantakaupungissa, jonka nimi on Wells-next-the-Sea. Keväällä 2022 ravintola osallistui kokeiluun, joka olisi todennäköisesti ilahduttanut lordi John Maynard Keynesiä.
Kokeilussa parikymmentä brittiläistä yritystä s... - Laat meer zien
