Afleveringen
-
Maailmankuululle kapellimestari-säveltäjä Esa-Pekka Saloselle orkesterin johtaminen vastaa pikamatkan juoksemista, mutta sävellystyötä voi verrata maratoniin.´
Beethovenin yhdeksänteen sinfoniaan kuuluva Oodi ilolle on yksi ensimmäisistä Esa-Pekka Salosen musiikkimuistoista. Oliko se ihan ensimmäinen kerta, kun musiikki kolahti – sitä Suomen kansainvälisesti ehkäpä tunnetuin kapellimestari sekä säveltäjä ei ala arvailla. Salosen äiti väitti, että musiikki herätti erikoisen voimakkaita tunteita jo vaippaikäisessä Esa-Pekassa.
Isän levyhyllystä löytyi Beethovenin yhdeksäs. Se, että Oodi ilolle -teema tuli ”vasta 55 minuutin kohdalla kaikenlaisen mekastuksen jälkeen” oli Saloselle järisyttävä kokemus. Kuten sekin, että aluksi teemaa soitettiin vain hyvin hiljaa.
”Myöhemmin olen oppinut niin kuin me kaikki, että kaikki tärkeimmät asiat elämässä kuiskataan, tai ainakin sanotaan hyvin hiljaisella äänellä”, Salonen kertoo.
Seuraava virstanpylväs oli Suomalaisen Yhteiskoulun nokkahuilukerho.
”Olen aina sanonut nuoremmille, että jos on kestänyt yhden vuoden nokkahuilukerhoa niin, että sen jälkeen vielä pitää musiikista, niin silloin on joku todellinen intohimo kyseessä.”
Esa-Pekka Salosella oli. Alkoi trumpetin soitto, sitten käyrätorven. Motivaatiota oli varsinkin, kun koulun orkesterin harjoitusten takia sai jättää jumppatunnit väliin.
Ensimmäinen tärkeä opettaja oli ansioituneena käyrätorven soittajana suurta auktoriteettiasemaa nauttinut Holger Fransman. Hän sai Salosen harjoittelemaan ja viettämään Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla enemmän aikaa instrumenttinsa kuin flipperin parissa. Hän myös sai Salosen aloittamaan pianonsoiton. Ensimmäiset sävellyksensä Salonen kirjoitti jo 11-vuotiaana.
”Noin 11-vuotiaana tiesin, että musiikki on ainoa asia, mitä voin kuvitella tekeväni. Säveltäminen oli mun oma maailma, oma valtakunta, jossa kukaan ei tule sanomaan mulle, että ei saa tehdä noin, vaan pitää tehdä noin.”
Jo 15-vuotiaana Salonen keikkaili ammattimaisesti. Hän soitti käyrätorvea kaikissa Helsingin ammattiorkestereissa. Nyt aikuisena, kansainvälistä uraa tekevänä ammattilaisena Salonen jakaa aikansa kapellimestarin töiden ja säveltämisen välillä. Ne eroavat hänen mielestään kuin pikajuoksu ja maraton: orkesterin johtaminen on korkean intensiteetin tiivis jakso, kun konsertti on ohi muutamassa tunnissa ja harjoitusjaksokin orkesterin kanssa usein muutamassa päivässä. Säveltäessä sen sijaan aikaperspektiivistä tulee hämmentävän kummallinen.
”Kymmenen sekunnin pätkän kirjoittamiseen saattaa mennä kaksi viikkoa.”
Erilaisten työnkuvien muutos tuntuu. Saloselta menee aina sävellysperiodin alkaessa viikon verran, että hän pääsee sopivaan vireystilaan. Kahden ammatin yhdistämisessä on myös toisenlainen ongelma. Salonen tuntee, että hänen päässään on liikaa muiden ihmisten säveltämää musiikkia. Kun hän kapellimestarina pyrkii toteuttamaan toisen säveltäjän ajatuksia, hän miettii näitä sävellyksiä paljon – ja sitten itse säveltäessään meinaakin ”paperille tai nykyisin skriinille” siirtyä jo aiemmin tehty teos.
”Olen saanut itseni monta kertaa kiinni plagiaatista.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Teoston Säv.San.Sov. -podcastissa Sanni Kurkisuo alias Sanni kertaa vivahteikkaan urapolkunsa, joka tähtäsi hänen nykyiseen asemaansa itsenäisenä artistina ja biisintekijänä jo lapsesta lähtien.
Sannin ensimmäinen kosketus musiikkiin tuli viulunsoitosta, joka kuitenkin alkoi teini-iässä tuntua liian rajoittavalta. Onneksi itse bändissä laulanut äiti näki lapsensa innon musiikkia kohtaan, joten hän järjesti sähkökitaran lapsensa pääinstrumentiksi Lohjan musiikkiopistossa. Biisinteko alkoi, kun Sanni löysi isäpuolensa kosketinsoittimesta valmiita biisipohjia eli sointuja, joiden päälle rakensi kappaleita.
”Olin maanisen fiiliksissä, että musan opiskelu voi olla tällaista.”
Sanni kertoo olleensa ”ihan fiiliksissä” myös siitä, että kirjoitti mielestään hyvän biisin, joka sitten paljastuikin ”yks yhteen Sweet Home Alabamaksi”. Ja siitä, miten hän pääsi Pekka Ruuskan levy-yhtiön talliin jo lukioikäisenä. Tai siitä, kuinka hän kirjoitti pitkään englanninkielisiä biisejä, kunnes työsti tuottaja Henri Salosen eli Hank Solon kanssa suomenkielisiä kappaleita, joita päätyi esittämään itse – ja niin syntyi artisti Sanni.
Sanni kertoo musiikkinsa syntyvän luonnollisesti. Podcastissa hän kuvailee sitä aaltoliikettä ja teemoja, joita uran aikana on eri albumeilla ollut. Tärkeintä on kuitenkin, että musiikki tuntuu omalta.
"Jos sydän ja intohimo ei ole mukana, biisinteosta tulee mekaaninen prosessi. Isoimmat kicksit tulee, kun saa oman tunteen ilmaistua."
Soolouran ensimmäisten 11 vuoden aikana kehitystä biisintekijänä on tapahtunut, kun rutiini on lisääntynyt. Esimerkiksi kontrastien ja dynamiikan ymmärrys on kasvanut. Kontrasti voi ilmetä monella eri tavalla, esimerkiksi rytmityksen tai sävelkorkeuden muutosten kautta.
”Kertosäkeessä pitää aina olla kontrasti. Siiinä pitää jollain tavalla twistata se, mitä on kerrottu säkeistössä.
Syksyllä 2024 julkaisemansa Muutos-albumin Sanni on tuottanut itse sen lisäksi, että hän on kirjoittanut sen kappaleet. Sanni kertoo tekevänsä musiikkiaan usein rankoiltakin tuntuvista aiheista.
"Mitä enemmän hävettää, sitä enemmän biisi yleensä resonoi kuulijassa. Kun joku uskaltaa sanoa sen, mitä ahdistaa tuoda näkyviin."
Sanni kertoo, että hän on valinnut "olla auki". Hän kokee olevansa osa jatkumoa, jossa on yhä tavanomaisempaa että myös naispuoliset tekijät tekevät kaikkea: säveltävät, sanoittavat, sovittavat ja tuottavat.
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Zijn er afleveringen die ontbreken?
-
Taiteilija M.A. Numminen aloitti uransa säveltäjänä 60 vuotta sitten. Sen jälkeen hän säveltänyt ja esittänyt todella monenlaista ja uniikkia musiikkia rockista tangoon ja lastenlauluista taidemusiikkiin. Kaikkien aikojen pisimmässä Teoston Säv.San.Sov. -podcastin jaksossa 84-vuotias Numminen kertoo tarinoita poikkeuksellisen pitkän uransa eri vaiheista.
”Tein vuonna 1964 kaksi elektroniskonkreettiseen musiikkiin perustuvaa kappaletta”, M. A. Numminen kertoo uransa alkuajoista.
Nämä elektronisen musiikin uranuurtajan Erkki Kurenniemen kanssa tehdyt kappaleet osallistuivat yksinlaulukilpailuun. Muut lauloivat klassista musiikkia, Numminen ei.
”Minulle piti perustaa oma sarja. Se oli nimeltään Marsilaissarja.”
Tämä kertoo paljon siitä, että 60 vuoden musiikkiuransa aikana Numminen on usein tuonut taiteellaan uuden näkökulman – kuin ulkoavaruuden olento. Oikeasti Numminen tuli Somerolta 1960-luvun alussa Helsinkiin opiskelemaan yliopistoon. Hän osallistui saman tien monenlaiseen taiteelliseen toimintaan sen jatkoksi, että oli jo lukiolaisena soittanut jatsia ja keikkaillut muun muassa legendaarisen tangosäveltäjä Unto Monosen yhtyeen rumpalina.
Numminen tunnetaan muun muassa lastenmusiikin, uusrahvaanomaisen jatsin, underground-musiikin, tangon, atonaalisen taidemusiikin sekä avantgarden ja jopa teknomusiikin tekijänä ja esittäjänä. Kuten hänen pitkäaikaisen säestäjänsä Pedro Hietasen kohdalla on sanottu, myös Nummisen kohdalla skaala on ollut mieletön.
Hän on kohdannut musiikkiuransa ansiosta lukemattoman määrän musiikin ja muun taiteen merkkihenkilöitä säveltäjämestari Toivo Kärjestä kirjallisuuden Nobel-voittaja Herta Mülleriin – ja kiinnostavien ihmisten seurassa on sattunut mieleen jääneitä asioita.
”24-vuotiaana päätin, että sosiologisista syistä minun on tutustuttava paremmin suomalaiseen tangoon ja kansainväliseen rockiin.”
Vaikka Numminen toi oman näkökulmansa suomalaiseen musiikkielämään kuin marsilainen, hän ei ole ollut yksin. Esimerkiksi underground-yhtye Suomen talvisota 1939–40 oli osa suurten ikäluokkien nuoren aikuisuuden voimannäyttöä ja kuvainriistoa, jonkinlaista kapinaa ja vallitsevien arvojen ravistelua, joka kaupungistumista ja arvojen mullistumista kokevassa Suomessa vei niin lehtien otsikkoihin kuin osan Nummisen bändikavereista putkaankin.
”Kun esiinnyimme Oulussa, saimme virkavallalta ikuisen porttikiellon Ouluun.”
Se siis koski yhtyettä ja sen ohjelmistoa, ei Nummista. Numminen on sittemmin hyväksytty laajasti. Hänet on esimerkiksi kutsuttu Åbo Akademin ja Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi, ja hänen elämäntyönsä on palkittu monilla muillakin tavoin.
”Osa suomalaisista vihasi minua syvästi, osa taas oli aivan riemuissaan”, hän kuvailee persoonallisen lauluäänensä ja erikoisten, provosoivien kappaleidensa herättämiä reaktioita 1960-luvulla.
Tuottelias taiteilija ei ole musiikintekijänä potenut koskaan tyhjän paperin kammoa. Lauluja on syntynyt jopa uimarannalla, kuten Suomenlinnassa, kun Numminen oli luvannut kirjoittaa viidestä kuuteen lastenlaulua kahdessa viikossa.
”Sen aikainen vaimoni oli uimassa, ja sillä aikaa minä kirjoitin Valtavan jäniksen. Heti kun minulla on ollut idea, joko itse keksitty tai tilaustyö, niin se on syntynyt. Minulla ei kerta kaikkiaan ole ollut vaikeuksia tehdä näitä.”
Nummisen mielestä musiikin tekijöiden kannattaa tutustua ennakkoluulottomasti muihinkin musiikkityyleihin kuin siihen, johon itse varsinaisesti omassa taiteessaan keskittyy. Kevyen musiikin säveltäjän on Nummisen mielestä esimerkiksi hyödyllistä perehtyä taidemusiikkiin.
Lisäksi pitää olla sitkeä: ”Jos minä olisin tyytynyt 1960-luvulla levy-yhtiöiltä saamiini vastauksiin – ’sinun musiikkisi on vaikeata, eihän tätä kukaan ymmärrä’ – niin enhän minä olisi koskaan jatkanut musiikkia.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Suomenkielistä räppiä tekevälle ja esittävälle Yeboyahille eli Amare Kuukalle biisintekoon ei ole vain yhtä reseptiä.
”Voi olla, että olen spårassa ja joku sanoo jonkun hauskan sanan tai lauseen”, Yeboyah kuvailee sanoitusidean nappaamista suoraan käytöstä Teoston Säv.San.Sov. -podcastissa.
Tai sitten biisin valuvat kyyneleet suoraan kotona kitaraa näppäillen, kun on ”ihan kauhea tunne ja tuska”. Tai sitten biisiin ei ole etukäteen mitään hyvää ideaa, ja studiolla ”aletaan vaan fiilisteleen ja pitää hauskaa”. Tai sitten jos on matkalla, sekin ”inspiroi kun pääsee johonkin toiseen paikkaan”. Tai oikeastaan ”Kaikki – koko elämä inspiroi!”
Yeboyah on viime vuosien ajan kuulunut suomalaisen räpin eturintamaan. Ennen kaikkea hän on ollut esikuva muuksi kuin mieheksi kokeville räppäreille. Hän itse sai roolimallin lapsena Music TV:tä katsoessaan. Sitä katsoessaan pianotunneilla käynyt ja kuorolaulua harrastanut räppäri tajusi, että musiikki on hänen juttunsa. Se oli kanava sanoa asioita, ja musiikin parista myös löytyivät Rihannan kaltaiset esikuvat.
”Yhtäkkiä näin, että mun näköiset ihmiset voivat hyvin, ovat varakkaita ja tekivät, mitä ne halusivat tehdä. Sitä ennen se kuva oli Suomessa ollut kärsimyksellisempi. Inspiroidun mustien naisten anteeksipyytelemättömyydestä. Siitä, että he ovat omia itsejään.”
Yeboyah valmistelee podcastia äänitettäessä syksyllä 2024 uutta albumia. Hän kuvailee levynteon pitkää prosessia, johon mahtuu hetkiä, jolloin ”vain oksentaa ideoita” ja tuntee epävarmuutta, eikä osaa hahmottaa, mitä oikeastaan onkaan tekemässä. Mutta epävarmuuden hetkinäkin pitää hänen mielestään muistaa, että hyväksymistä ei kannata hakea ulkopuolelta tekemällä jotain, jonka arvelee toimivan jollekin muulle ihmiselle.
”Pitää vaan luottaa tekemiseen ja jatkaa sitä ja palata itseensä. Minusta tuntuu, että kaikki levyni ovat reflektiota siitä, mitä olen siinä hetkessä”, Yeboyah sanoo.
Yeboyahin äiti oli valokuvataiteilija Raakel Kuukka (1955–2022). Hän otti tyttärensä mukaan teoksiinsa jo tämän ollessa leikki-ikäinen lapsi. Myöhemmin hän myös kuvasi Yeboyahin levynkansia – ja keskusteli luovasta työstä ja taiteen tekemisestä.
”Aina on opetettu kyseenalaistamaan. Ja se kyllä kuuluu mun taiteessa.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Eva Louhivuori on laulaja-lauluntekijä, joka on kirjoittanut lauluja niin itselleen, entiselle duolleen Eva & Manulle että pop-artisteille Aasiaan. Hänen uraansa ja koko elämään on mahtunut hauskoja sattumuksia kuin romanttisessa komediassa konsanaan. Teoston Säv.San.Sov.-podcastissa hän naurahtaa, että ”kaikki hauska on tapahtunut vahingossa”.
Musikaaliseen perheeseen syntynyt Louhivuori sai syväkasteen musiikkiin jo kotonaan. Kansanmusiikissa ja lastenmusiikissa ansioituneiden Marjatta ja Martti Pokelan perillisiin kuuluu paitsi Louhivuoria, myös laajasti ansioituneita musiikintekijäperheitä kuten Ikosia, Sarioloita ja Prättälöitä.
Sattumuksista käy esimerkiksi se, kuinka jätettyään opinnot kesken Sibelius-Akatemiassa Louhivuori pääsi Bostonissa toimivaan Berklee College of Musiciin. Hän tutustui siellä ranskalaiseen Emmanuel ”Manu” Laudiciin. Jo ensitapaaminen oli väärinymmärryksineen kuin elokuvakohtaus, mutta kansainvälistä uraa luovaksi Eva & Manu -duoksi Louhivuori ja Laudic päätyivät vahingossa. Muutettuaan Yhdysvalloista takaisin Eurooppaan pariskunta huomasi, ettei heillä oikeastaan ole mitään tekemistä, joten he lähtivät reissaamaan. Videopäiväkirja ajelusta asuntoautolla oli aluksi tarkoitettu vain ystäville ja perheenjäsenille, mutta sen saatua yllättäen seuraajia, alkoi parivaljakko tehdä biisejä julkaistavaksi kerran viikossa.
”Voi sanoa, että meidän soundi muotoutui siinä ihan orgaanisesti.”
Eva & Manun lopetettua Eva Louhivuori on tehnyt soolouraa sekä kirjoittanut biisejä niin itselleen kuin muille artisteille. Hän on osallistunut kansainvälisille biisileireille sekä kirjoitussessioihin. Louhivuoren tekemiä kappaleita on julkaistu muun muassa Koreassa, Japanissa, Kiinassa ja Filippiineillä. On eroa, kirjoittaako biisejä itselleen vai käyttöön, jossa tähtäimessä on listahitti isoilla Aasian markkinoilla.
”Kun teen itselleni, koen, että olen tosi vapaa mistään trendeistä. Mutta on ollut tosi ihanaa opetella myös sitä trendimusiikin tekemistä. Se on tosi kiehtovaa”, hän sanoo.
Biisinteossa on Louhivuoren mielestä tärkeää olla itseohjautuva niin, että kaiken takaa löytyy oma motivaatio ja intohimo. Vaikka olisi levytys- tai kustannussopimus, se ei tarkoita, että asioita voisi jättää muiden hoidettavaksi ja biisit syntyisivät itsestään.
”Tekijällä pitää aina olla oma moottori, että jaksaa itse tehdä ja olla oma-aloitteinen.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Helsingin Roihuvuoressa kasvanut Ege Zulu tekee biisejä osaksi isompia kokonaisuuksia, joiden teeman pitää olla tiedossa alusta lähtien.
”Yleensä mä tarviin jonkun aiheen, jonka sisälle rakennan.”
Näin sanoo Teoston Säv.San.Sov.-podcastissa helsinkiläinen räppäri-laulaja ja musiikintekijä Ege Zulu. Hänen keväällä 2024 julkaistu kolmas kokopitkä albuminsa oli nimeltään Mammanpoika. Levyä edelsivät hittialbumi Oi maamme Helsinki (2022) ja debyttilevy Swengari (2021).
Tuoreimman levynsä biiseille hän mietti eri aiheita mammanpoika-sanan pohjalta. Millainen ihminen on mammanpoika? Kotikaupungista tietysti riitti kerrottavaa, sillä kongolaissyntyisten vanhempien lapsi on asunut koko ikänsä Helsingissä.
Ege Zulun lapsuudessa musiikki oli kotona vahvasti läsnä: joku soitti aina jotain ja vanhemmat kuuntelivat paljon kongolaista musiikkia. Zulun omaan tuotantoon on vaikuttanut myös eteläranskalainen rap-musiikki sekä tietysti Roihuvuoren oma soundi. Kun Asa vieraili Ege Zulun koulussa, neljättä luokkaa käyneen Zulun mieleen syttyi halu tehdä musiikkia itsekin.
Ja nyt hän tekee, kuten Skene-biisissään (Säv. Victor Nordström, san. Ege Zulu, Sexmane) ilmoittaa: ”mä kuulun nykyään skeneen, veli hiffaaks”. Levyjen tekijätiedoissa skeneen kuuluminen ilmenee genrelle ominaisella isohkolla vierailijoiden määrällä. Hänen levyillään ovat vierailleet esimerkiksi Sexmane, Turisti, Jare Brand, Asa ja Jambo.
Tunnista tuntiin (Säv. & san. Saleh Masaadi, Ege Zulu, Rita Behm, Kyösti Salokorpi) teki vuonna 2024 Ege Zulun tutuksi yhä laajemmalle yleisölle. Zulun mukaan biisiä tehtiin muita biisejä pidempään – jopa yli vuosi, vaikka ennestään tuttujen kavereiden kanssa hitit ovat syntyneet hetkessä.
Ege Zulu on suomiräpin tämän hetken suosituimpia tekijöitä, vaikka määritteleekin itsensä mieluummin hoppariksi kuin räppäriksi. Hoppari-termiin sisältyy myös tanssi, joka on hänelle erityisen tärkeää. Ammatikseen hän laskee tehneensä musiikkia noin seitsemän vuotta. Hän tarvitsee aiheita kirjoittaakseen biisejä, ja aiheita keksiäkseen hän tarvitsee kokemuksia.
”Olen tosi aihelähtöinen biisintekijä.”
Aiheita löytääkseen aivot työskentelevät koko ajan. Jopa niin, että välillä ne on pakko yrittää rauhoittaa lepäämään tekemällä ihan muuta – vaikka pelaamalla jalkapalloa, jonka Ege Zulu on biiseissäänkin julistanut suureksi rakkaudekseen musiikin ohella. Uusille tekijöille Zululla on selkeä viesti: tee paljon ja ole kärsivällinen.
”Tee. Tee seuraava. Tee sitä seuraava. Kaikilla meillä on ihan omat tarinat, miten pääsee kuulolle.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Harmonikkataiteilija Maria Kalaniemi uskoo, että musiikin tehtävä on välittää tunteita.
Espoon Kilossa lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettänyt Maria Kalaniemi kasvoi kodissa, jossa harmonikka ja haitarimusiikki oli paljon läsnä.
”Vanha tanssimusiikki oli meidän soul-musiikkiamme. Se on kyllä minussa hyvin vahvana.”
Kalaniemi sai varhaisina soittajanvuosinaan tukea monilta ihmisiltä. Isoäiti Astrid auttoi hankkimaan ensimmäisen haitarin ja soittotuntipaikan jo varhain – ja auttoi kantamaan haitaria linja-autoon ja raitiovaunumatkaa takia Espoon Viherlaaksosta Helsingin Kallioon. Koulussa orkesteria johtanut Barbro Bergqvist puolestaan maksoi omista rahoistaan Kalaniemelle taksin. Harjoituksiin saatiin tämän ansiosta haitarinsoittaja ilman, että tämän sormet olisivat olleet kantamisesta väsyneeet. Lisäksi oli muun muassa Lyyti-täti, alivuokralainen, jolle musiikki oli tärkeä osa elämää.
Nämä kaikki olivat eri roolissa, mutta heidän antamansa esimerkki Kalaniemelle oli yhteinen: musiikki herättää voimakkaita tunteita ja auttaa myös käsittelemään niitä.
”Se ei ole ollut mitään surua, vaan siinä on ollut elämänkaiho”, Kalaniemi sanoo ja täsmentää kaihon tarkoittavan esimerkiksi hänen isänsä tapauksessa sitä, että tämä tunsi Kalaniemen soittaessa ikävää synnyinseutuaan Juvaa kohtaan niin voimakkaasti, että puhkesi kyyneliin.
Mutta isän ikävän tunteeseen sisältyi myös onni ja ilo siitä, että oli saanut elää ja syntyä ”maanpäällisesssä paratiisissa”. Myöhemmin Kalaniemi on opiskellut muun muassa Sibelius-Akatemiassa, mutta aikanaan lapsuudessa imetyt vaikutteet ovat kulkeneet läpi uran.
”Nimenomaan se, että tunneväylä on auki, että pystyisi musiikin avulla välittämään tunteita.”
Kalaniemen säveltämiseenkin vaikuttaa se, että hän on tunnesoittaja. Hän ei sävellä tietokoneen ääressä, vaan haitari sylissään. Hän ei pitkällä urallaan ole myöskään pahemmin ottanut sävellettäväkseen tilausteoksia, vaan mieluummin kirjoittanut omia projektejaan.
”Kun tekemisessä on luontevuus, luonnollisuus mukana, ei käy niin, että pääsee kangistumaan omiin kaavoihinsa.”
Ehkä sama asia toisin sanoin on myös Kalaniemen neuvo uusille biisintekijöille, jotka käyttävät instrumenttinaan harmonikkaa tai jotain muuta vähän harvinaisempaa.
”Kannattaa miettiä ja kuunnella, mikä musiikki sisälläni haluaa tulla soitetuksi.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Kuopiolaislähtöinen Erja Lyytinen on yksi Suomen tunnetuimpia, myös maailmalla aktiivisesti kiertäviä blueskitaristeja. Hänelle on selvää, mikä hänen itse kirjoittamissaan biiseissä on tärkeintä.
”Biisinteko lähtee tunteesta. Vaikka biisiin myöhemmin tulisi tilu-lilu-soolo, biisi pohjaa kuitenkin aina johonkin tiettyyn tunteeseen.”
Ja kun ensin on tunne ja sitten idea biisistä, sen jälkeen Erja Lyytinen hyödyntää kaikkea sitä, mitä on musiikin parissa käynyt läpi. Ensin oli viulunsoitto. Jo 10-vuotiaana Lyytinen kävi kahdesti viikossa viulutunneilla, soitti orkesterissa ja opiskeli musiikin teoriaa. Viulu vaihtui kitaraan 15-vuotiaana. Musiikinopiskelun rinnalle tuli bändisoitto jo varhain vanhempien rinnalla vanhaa tanssimusiikkia soittaen, sitten omat bändit. Koulutusta on toisaalta sittemmin tullut hankittua Sibelius-Akatemiaa myöten.
Kokemus antaa työkalut sekä tietoiseen että alitajuiseen toimintaan, kun biisiä tekee.
”Ja sitten se on työstämistä.”
”Työstäminen” tarkoittaa, että Lyytinen pyrkii tiettyjen raamien sisällä tekemään biisin valmiiksi. Raamit eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö omia maneereja saisi haastaa ja pyrkiä tekemään biisejä eri tavalla kuin aikaisemmin. Yksi avainkokemus biisinteossa oli ensimmäisen soololevyn jälkeen tullut, stipendin mahdollistama opiskelujakso Los Angelesissa, maineikkaassa MIT:ssa. Siellä biisintekoa opetti CJ Parker, jonka opetuksesta on jäänyt mieleen muun muassa tämä:
”Älä yritä kertoa yhdessä biisissä kaikkea.”
Eli esimerkiksi koko rakkaustarinaa ei aina välttämättä saa tungettua yhteen rakkauslauluun. Siksi tekijänkin on hyvä tunnistaa, kirjoittaako ihastumisesta, suhteen tulisesta alkuvaiheesta, tasaantuneesta parisuhteesta, erosta vai haikailuista.
Uusille, vaikkapa bluesin innoittamana kitaraa soittaville biisintekijöille Lyytisellä on selkeät ohjeet: kannattaa treenata ja verkostoitua, olla aktiivinen ja kiinnostua myös muiden asioista.
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Teoston Säv.San.Sov. -podcastin kuudennen kauden toinen vieras, doom metal -yhtye Swallow The Sunin Juha Raivio on kaikkea muuta kuin virkamiesmusiikintekijä.
Kansainvälistä menestystäkin saavuttaneen Swallow The Sun -yhtyeen kitaristi ja musiikintekijä, säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja Juha Raivio sanoo ihmettelevänsä biisintekijöitä, jotka työskentelevät kahdeksasta neljään. Hän toivoisi, että voisi myös itse laittaa aamuksi kellon soimaan ja aloittaa säveltämisen, mutta tämä tuntuu mahdottomalta.
”Odotan, että musiikki tulee minulle. Kun tunnen, että musiikki tulee, teen levyn kolmessa, neljässä viikossa. Enkä myöhemmin muista siitä ajasta mitään”, hän sanoo.
Tämä tapa tehdä musiikkia on säilynyt Raiviolla 1990-luvulta lähtien. Vaikka tekniikka on kehittynyt c-kasetille taltioivasta neliraiturista nykyisiin tietokoneohjelmistoihin, tärkein on ennallaan: Raivio ei tee yhtään sävellystä väkisin.
”En puske yhtään. Jos tuntuu yksikin sekunti, että yritän jotain, lopetan.”
Raivion selitys työtavalleen on se, että näin hän voi seistä täysin sen takana. Esimerkiksi ulkopuolisella kritiikillä ei ole vaikutusta. Hän soveltaa vanhaa urheilupuheen kielikuvaa ja sanoo, että kun on yrittänyt parhaansa… jälki on täydellistä!
”Jos joku ei ymmärrä, tuntuu pahalta sen tyypin puolesta”, Raivio naurahtaa.
Swallow the Sunin musiikki luokitellaan usein death-doom-metalliksi. Se on synkkää ja rankkaa, mutta siinä heijastuvat Raivion oman elämän menetykset eivät kuitenkaan heijastele katkeruutta tai useinkaan edes lohduttomuutta.
Raivion edesmennyt puoliso Aleah Stanbridge kannusti miestään ”menemään pimeyttä kohti, koska sieltä löytyy valo”, ja niin Raivio on paljolti tehnyt. Hänelle menetyksen kohtaaminen musiikinteon kautta on ollut pääasiassa hoivaava prosessi. Helppoa ei ole aina ollut.
”Viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen mennyt niin syvälle pimeyteen, että olen mennyt jo sen valon ohikin.”
Raivio sanoo kirjoittaneensa itsetuhoiset ajatuksensa musiikkiin, ”ettei tekisi pahempaa hallaa itselleen”.
Swallow the Sunilla on kuulijoita eri puolilla maailmaa. Yhtye on käynyt keikoilla paitsi säännöllisesti eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, myös muun muassa Egyptissä. Synkkä pohjoismainen musiikki löytää ymmärtäjiä eri puolilta.
”Olen monesti miettinyt, pitäisikö mun olla sen takia olla iloinen vai surullinen, että tämä musiikki resonoi.”
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Teoston Säv.San.Sov.-podcastin kuudes tuotantokausi alkaa Karjalohjalla, Ville Gallen mökin terassilla tuulen tuivertaessa ja ylittävien lentokoneiden ääniefektien värittämänä.
”Jos suomiräpistä olisi joku Haluatko miljonääriksi -kisa, pääsisin kyllä varmasti miljoonaan.”
Näin sanoo Ville Galle. Hän muodostaa Jare Brandin kanssa yhden Suomen suosituimmista yhtyeistä, rapduo JVG:n. Ville Galle on kutsumushommissa, sillä kauan ennen kuin JVG oli olemassa, hän kuunteli tarkasti vuosituhannen alkuvuosien suomiräpin tekijöitä. Asaa, Ruudolfia, Elastista. Hän myös kiersi dj:nä SMC Lähiörottien ja Junon keikoilla.
JVG löi ensin läpi urheiluaiheisilla biiseillä kuten Epoo (feat. Heikki Kuula) ja Häissä (feat. märkä-simo) .
”Olisi minun ollut Jaren kanssa aika vaikea alkaa tehdä biisejä jostain muusta kuin urheilusta, kun koko elämä oli ollut sitä, aika tavoitteellisestikin”, Ville Galle sanoo.
”Sen takia se varmaan resonoi vielä tänäkin päivänä, koska siinä on vaan kahden jäbän mietteet urheilunuoruudesta.”
Myöhemmin JVG:llä on ollut hittejä monista eri aiheista.
”Niinhän se elämä menee: kirjoitat siitä, mitä elät. Sen takiahan biisit alkaa kuulostaa niin paskoilta, kun tulee menestystä. ’On rahaa, on niin vaikeeta.’ Ja jengi on ihan, että mitä sä selität, en saa yhtään kiinni tuosta.”
Tekijälle isot biisit ovat Ville Gallen mielestä ”siunaus ja kirous”. Jälkimmäistä siinä mielessä, että hittiin alkaa verrata seuraavia biisejä itse ja muilta saamansa palautteen perusteella. JVG:n isoja biisejä ovat olleet muun muassa Ikuinen vappu, Tarkenee ja Amatimies – ja kaikki ne ovat syntyneet eri tavalla.
Ville Gallen vahvuus biisintekijänä poimia sanoituksiin sanontoja suoraan ihmisten suusta.
”Kun joku sanoo: ’kyllä täällä tarkenee’, mietin, että niin, noin suomalaiset haluavat ilmaista meidän sään.”
Vaikka näyttöjä on, Ville Galle sanoo, etteivät hitit synny koskaan helposti. Hänen havaintonsa mukaan JVG on onnistunut tekemään ”tosi ison biisin” joka viides vuosi. Niiden välilläkin pitää kuitenkin tehdä musiikkia, oppia rakastamaan sitä uuden luomista ja etsimistä ja sietämään sitä, että jokainen biisi ei ole ”pommi, joka räjäyttää maailman”.
Ville Galle toimii myös JVG:n oman PME Records -levy-yhtiön A&R-henkilönä. Hän näkee siis paitsi oman musiikkinsa, myös muiden artistien kappaleiden saaman vastaanoton kautta, mikä toimii TikTokissa, mikä keikoilla ja mikä mahdollisesti kelpaa radiosoittoon.
Uusille, uransa alussa oleville artisteille Ville Gallella on selkeä viesti:
”Ihan ensin pitää olla palo musiikin tekemiseen. Miltä musan pitää kuulostaa, miltä sun pitää näyttää – kaiken tämän pitää olla sulla.”
Haastattelijana pitkän linjan musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Jonna Tervomaa vietti vuoden 2023 juhlien 25- tai 40-vuotistaiteilijajuhlaansa, riippuen siitä aloitetaanko laskeminen hänen aikuisikänsä laulaja-lauluntekijyydestä vai lapsitähteydestä, kun Jonna voitti Syksyn sävelen vain 10-vuotiaana vuonna 1983.
Lapsitähteys on myöhemmän uran kannalta olennaista, sillä se vaikutti siihen, ettei Jonna ajatellut musiikista tulevan itselleen ammattia. Hän pyrki toisaalle, mutta veto laulamiseen, esiintymiseen ja lopulta myös biisintekoon oli vastustamaton.
”Laulunkirjoittaminen kehittyi hyvin privaatisti pitkään. Hävetti, enkä halunnut, että kukaan kuulee tai näkee niitä”, hän kertoo kehittymisestään ja varhaisista biiseistään Säv.San.Sov.-podcastissa.
Hän arvelee, että olisi saattanut alkaa tehdä biisejä aikaisemmin, jos olisi soittanut jo nuoruudessaan bändissä – kuten monet hänen kanssaan samaan 1970-luvun alkupuolella syntyneeseen ikäluokkaan kuuluvat miespuoliset kollegansa.
”Olisi nähnyt, että kaikilla on surkeita ideoita, mutta se ei haittaa. Niitä vaan kokeillaan ja siitä kehittyy jotain.”
Tervomaasta kuitenkin tuli biisintekijä ja artisti, joka on urallaan voittanut esimerkiksi Teosto-palkinnon vuonna 2007 sekä liudan Emma-palkintojakin.
Biisintekijänä hän tunnustautuu hitaaksi, ja hitaan elämänrytmin noudattajana hän pitää itseään muutenkin. Hän ei koe painetta siitä, että uutta musiikkia pitäisi tehdä väkisin, sillä ”maailmassa on tarpeeksi musiikkia” eivätkä pitkät tauot albumijulkaisujen välillä tarkoita sitä, ettei Tervomaa tekisi biisejä ihan ahkerastikin – rima vain on korkealla. Ja tärkeimpiin lauluihinsa hän kokee pystyneensä lataamaan jotain henkilökohtaista, todellista.
”On tullut kirjoitettua ihanan kevyitä hömppärykäisyjä, ja niissä on oma viehätyksensä, mutta kyllä merkittävimmät laulut tulevat aina jostain todellisesta kokemuksesta”, hän sanoo podcastissa.
Tervomaan mielestä musiikintekemisessä on onnistuneimmillaan kyse ennen kaikkea siitä, että jonkun oman todellisen kokemuksen saa hienolla tavalla kirjoitettua lauluksi.
”Sitähän tässä metsästetään.”
Ja vaikka hänen mielestään laulut kirjoitetaan lopulta ”ennen kaikkea perslihaksilla”, inspiroituminen on tärkeää, biisinteko ei saa hänelle olla ”pelkkää nikkarointia”.
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Maarit ja Sami Hurmerinta ovat kirjoittaneet lauluja jo 50 vuoden ajan, paljolti yhdessä. Heille on selvää, mikä saa tarttumaan instrumentteihin edelleen päivittäin biisintekomielessä – rakkaus musiikkiin.
70-vuotisjuhliaan juuri viettänyt Maarit Hurmerinta on tehnyt ainutlaatuisen yli 50 vuoden uran musiikin parissa. Hänen musiikkinsa ja laulutapansa on ollut uraauurtavalla tavalla erilaista kuin suomalainen iskelmä. Tyyli on ollut paljolti kiinni afroamerikkalaisessa musiikissa ja toisaalta Carole Kingin ja James Taylorin kaltaisissa 1970-luvun vahvoissa laulaja-lauluntekijä-artisteissa. Maaritin puoliso, kitaristi Sami Hurmerinta on säveltänyt Jäätelökesän (san. Mikko Alatalo) ja paljon muita Maaritin levyttämiä lauluja, ja Maarit sanoittaa ja säveltää myös itse.
Vantaalaista pariskuntaa on auttanut oman näkemyksen puolustamisessa se, että he ovat olleet kahdestaan, joskus ”koko muuta maailmaa vastaan”. Läpi vuosikymmenten on riittänyt neuvojia, joiden mielestä Hurmerintojen olisi pitänyt tehdä musiikkia toisin kuin he ovat tehneet.
”Semmoisia huuteluita ei kannata kuunnella, jos haluaa luoda jotain omaa ja mennä omaa polkua”, Maarit sanoo.
Eivätkä he tosiaankaan ole jämähtäneet vain alkuperäisiä ihanteitaan kopioimaan, vaan eri aikakaudet ovat tuoneet niin yhteisille Maaritin levyille kuin Samin soololevyillekin omat mausteensa.
”Olemme halunneet kehittyä, mennä eteenpäin”, Sami sanoo.
Jäätelökesän tai Hymypojan (säv. Sami Hurmerinta, san. Mikko Alatalo) kaltaista klassikkoa voi olla artisteilta helppo vaatia, mutta lopulta on aina arvoituksellista, mistä kappaleesta tulee hitti.
”Sun täytyy puhdistaa oma mielesi niistä vaatimuksista. Ne vaatimukset ovat kohtuuttomia silloin, kun teet luomistyötä. Joskus tulee hittejä, joskus taas ei. Tärkeintä on tehdä parhaansa…”, Maarit aloittaa, ja Sami jatkaa:
”… niin, että biisien täytyy olla sellaisia, joita haluaa itse esittää keikoilla. Tärkeintä on tehdä sitä, mitä rakastaa.”
Maarit ja Sami kertovat musiikinteon arjesta kahden muusikon taloudessa ja muun muassa muistelevat lapsuuttaan, kummankin tapauksessa musiikilla oli vahva rooli jo varhain. Itse asiassa kumpikaan heistä ei ole oikein koskaan edes haaveillut muusta kuin musiikintekemisestä työkseen.
Kun he ovat onnistuneet tekemään unelma-ammatistaan elämänuran, Säv.San.Sov.-podcastin vakiokysymykseen vinkeistä uusille musiikintekijöille kannattanee suhtautua vakavasti:
”Haluaisin sanoa, että se vaatii ihan tosi, tosi, tosi paljon töitä ja sinnikkyyttä. Sanoisin, sille pitää antaa koko sielunsa”, Maarit sanoo musiikintekoon heittäytymisestä ja siitä, miten biisinsä saa muiden kuultavaksi.
Toimittajana pitkän linjan musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Teoston Säv.San.Sov.-podcastin vieraana on todellinen suomalaisen rockin legenda, Heikki Harma eli Hector. Häntä pidetään yhtenä ensimmäisistä artisteista, jotka loivat itse kirjoittamillaan lauluilla koko suomirockin käsitteen.
Suomirock syntyi näin: Juice Leskinen, Pekka Streng, Dave ”Isokynä” Lindholm ja Hector tekivät 1970-luvun alussa omaehtoisia sanoituksia ja sävellyksiä, joiden pohja oli vain osittain suomalaisessa lauluperinteessä.
Podcastissa käydään läpi Hectorin musiikillisia vaikuttajia lapsuudesta nuoruuteen ja ammattimaiseen artistiuraan saakka. Hectoriin vaikuttaneisiin artisteihin ja musiikintekijöihin lukeutuvat muun muassa Paul Anka, Elvis Presley, Shadows, The Beatles, Bob Dylan, Donovan, Leonard Cohen, David Bowie ja Talking Heads. Nämä kaikki ovat häikäisseet Hectorin niin, että jäljet kuuluvat myös hänen musiikissaan – jo lapsuusvuosina tarttuneita Reino Helismaan tarkan riimin laulunkirjoitusihanteita unohtamatta.
”Kuten Teemu Brunila on jossain sanonut: popmusiikki on sitaattitaidetta”, Hector sanoo.
Hector jakaa auliisti kunniaa yhteistyökumppaneilleen siitä, että hänen laulunsa kuulostavat levytettyinä siltä miltä kuulostavat. Hän kertoo saaneensa eri aikoina tukea eri sovittajilta ja tuottajilta, jotka ovat jalostaneet biisi-ideoita eteenpäin. Esimerkiksi soolouran alkuvuosina hänen levytyksissään olivat apuna Matti ja Pirjo Bergström.
”Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kirjoittaa stemmoja bändille, välillä jopa isolle jousiorkesterille. Olisin osannut vain sanoa ’Tähän jotain avaruudellista’ tai ’Tähän jotain kohinaa’ ”, Hector kertoo ja kuvailee Bergströmien kykyä kommunikoida muusikoiden kanssa korvaamattomaksi.
Eri sovittajien ja tuottajien kanssa työskentelyllä Hector on hakenut musiikilleen uutta suuntaa. Tärkeitä kumppaneita, levytysten tukihenkilöitä ovat olleet vuorollaan muun muassa Jukka Hakoköngäs, Pave Maijanen, Peter Lerche, Timo Kämäräinen ja Okko Laru. Itse biisinteon ytimessä Heikki Harmalla on eri aikakausina kuitenkin ollut akustinen kitara.
”Periaatteessa sillä piti tulla toimeen, mitä teräskielisestä, 6-kielisestä akustisesta kitarasta löytyi”, hän kiteyttää.
Sanoittajana Hector on elänyt pitkällä urallaan erilaisia kausia. Välilä teksti on tullut helposti, yhdellä istumalla kuin kaukokirjoitettuna. Vastapainoksi hänellä on myös pitkiä tyhjän paperin kammoa muistuttavia jaksoja, jolloin mitään itselle kelpaavaa ei ole saanut aikaiseksi.
Eri aikoina Hector on myös tehnyt joko vahvasti henkilökohtaisia kappaleita tai sitten lauluja, joiden pohjalta on vuosikymmeniä myöhemminkin kuultavissa levytyksen aikakauden henki: esimerkiksi Kadonneet lapset (1978) syntyi lama-Suomeen ja 1980-luvun alkupuolen levyissä on aistittavissa silloin tunnettua uhkaa mahdollisesta Länsi-Eurooppaa uhkaavasta ydinsodasta.
”Traagiset tai muut tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen mitä tekee. Tyhjästä ei tule mitään. Pitää olla riittävän iso ärsyke.”
Hän antaa myös pyynnöstä selkeän vinkin siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon, jos haluaa kirjoittaa sanoituksen kuin Heikki Harma.
”Ainakin kannattaa välttää itsestäänselvyyksiä. ’Sataa ja vesi valuu ikkunaa pitkin.’ Se on huono kuva, koska kaikki näkevät sen juuri noin. Pitää nähdä sen veden taakse.”
Haastattelijana on musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Kansainvälisen uran sekä artistina että biisintekijänä tehnyt Alma nauttii siitä, että biisinteko on parhaimmillaan hauskapitoa hyvien tyyppien kanssa. Siihen pyrkii, vaikka tekee välillä hittejä ihan laskelmoiden – sekin on kuulemma helppoa, hän paljastaa Teoston Säv.San.Sov.-podcastissa. Eniten hän kokee oppivansa tilanteista, joissa on aluksi jännittänyt, selviääkö vai ei.
Alma Miettinen kertoo Säv. San. Sov. -podcastissa avomielisesti musiikillisesta lapsuudestaan (tädiltä Englannista saadut levyt, epäonnistuneet kanteletunnit, lukemattomat iltapäivien YouTube-kuuntelut), Idols-haaveista ja siitä, mitä hän oppi sen jälkeen Sini Sabotagelta kiertueelta (”tekemään töitä”) ja ennen kaikkea siitä, miten hänen uransa biisintekijänä alkoi ja miten se on edennyt.
”Mulla oli sellainen aika lähiöskidin unelma, että mä meen Idolsiin, ja sit musta tulee tämmöinen.”
Mutta niinhän sulle kävi?
”No niin mulle kyllä kävi.”
Hän ei ollut edes ajatellut, että voisi tehdä biisejä hallitsematta esimerkiksi soittimia.
”Luulin, että pitää olla tyyliin valkoinen äijä, joka soittaa kaikkia soittimia.”
Mutta sitten PME-levy-yhtiön ”bunkkerissa”, studiossa hengatessaan Alma alkoi itsekin laulaa biittien päälle. Se oli jo määrätietoista harjoittelua, vaikkei hän sitä niin ajatellut. Hän tunsi olevansa ”kerhotalolla, jossa oli frendejä”, musaa syntyi ikään kuin huomaamatta.
Tämän seurauksena Almalla oli kuitenkin PME Recordsin sisällä sen verran uskottavuutta, että kun Suomessa järjestettiin suomalaisten ja saksalaisten tekijöiden kesken biisileiri, Alma pääsi mukaan. Varahenkilönä lukuisten peruutusten takia, mutta pääsi kuitenkin.
”Esitin, että osaan homman.”
Esitys onnistui. Saksalainen tuottaja, jonka kanssa Alma loi uusia biisejä, innostui niin, että jo seuraavalla viikolla Alma lennätettiin Saksaan. Jo tuolla ensimmäisellä Saksan-keikallaan hän kirjoitti ensimmäisen versionsa hitistään Chasing Highs.
Podcastissa Alma kertoo, kuinka päätyi esittämään osan kappaleistaan itse – ja millaista on ollut yhteistyö monien kansainvälisesti menestyneiden artistien ja biisintekijöiden, kuten esimerkiksi Miley Cyrusin, Tove Lon ja Karin Marie Orstedin eli MØn kanssa.
”Pääsen sillä tosi pitkälle, että aika ajoin asetan itseni tilanteeseen, jossa joko hukun tai uin.”
Alma on nähnyt muutamassa vuodessa paljon, mutta periaatteista oman makunsa suhteen hän ei ole tinkimässä, ei ainakaan ilmaiseksi.
”Jos mua pyydettäisiin tekemään jotain iskelmäsessareita, mulle pitäis maksaa tuhansia… satojatuhansia.”
Haastattelijana on musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Aili Järvelä tekee musiikkia esitettäväksi itse sekä lisäksi hän on mukana monissa keskenään erilaisissa projekteissa. Tekemisen palo ja uteliaisuus ajavat häntä eteenpäin. Teoston Säv.San.Sov-podcastissa Järvelä kertoo muun muassa siitä, miten erilaista on tehdä lauluja lapsille ja aikuisille.
Aili Järvelä on mestaripelimanni Mauno Järvelän nuorin lapsi, joten musiikki on ollut hänen elämässään lapsesta lähtien. Kaikki Järvelän neljä sisarustakin on muusikoita ja musiikkipedagogeja. Hän on nähnyt VHS-videolta, kuinka laski 2- tai 3-vuotiaana Kaustisilla kansanmusiikkifestivaaleilla yhteissoitin käyntiin: än-tee-lähtee-nyt!
”Niin hankala termi kuin kutsumusammatti onkin, niin sillä tiellä ollaan”, hän kertoo.
Kansanmusiikki on Aili Järvelän musiikillisessa dna:ssa, mutta se ei tarkoita, että hän keskittyisi musiikintekijänä ainoastaan kansanmusiikkiin. Päinvastoin Järvelä on monipuolinen musiikin ammattilainen. Häneen on voinut törmätä omien soololevyjen lisäksi Vesalan keikoilla muusikkona ja taustalaulajana, musikaalisäveltäjänä ja Etno-Emman voittajana Bergå Folk Project -yhtyeessä, jolle Järvelä on muiden yhtyeen jäsenten kanssa sovittanut Luciano Berion musiikkia. Hän myös opettaa.
”Teen kaiken silkasta uteliaisuudesta ja tekemisen palosta.”
Lastenmusiikkia muun muassa Aapiseen säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut Järvelä kertoo katsoneensa ”Frozen kakkosen sata kertaa”.
”Ultimaattinen haave olisi päästä tekemään joku Disney-biisi.”
Lastenmusiikin ja aikuisille tehtävien laulujen välillä voi kuitenkin olla eroa: esimerkiksi tunnetilojen ristiriidalla ei lastenlauluissa pahemmin leikitä. Iloisen sävelmän sanoitus on myös iloinen, mutta aikuisten biisissä teksti voi herättää jotain ihan muuta kuin iloa. Tasapainottelu näiden tunnetilojen välillä synnyttää Järvelälle ehjän ympyrän, mutta ympyrä voi olla ehjä eri tavoin.
Se miten helposti tai vaikeasti, nopeasti tai hitaasti laulut syntyvät, vaihtelee Järvelällä paljon. Yhteistä on ajatus siitä, mihin laulujen tekemistä voi verrata.
”Se on palapelin kokoamista.”¨
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Behm on ollut yksi viime vuosien palkituimpia uusia artisteja Suomessa. Teoston Säv.San.Sov.-podcastissa Rita Behm kertoo, kuinka pitää itseään ennen kaikkea säveltäjänä – ja millaisen rimakauhun toisen levyn tekemiseen ensimmäisen palkinnot aiheuttivat.
”En tee lauluja siksi, että haluan. Vaan siksi, että niitä on pakko tehdä”, Rita Behm sanoo podcastissa.
Tästä seuraa se, että lauluntekoprosessi ei ole yhdelle tämän hetken tunnetuimmista ja suosituimmista suomalaisen popin tekijöistä helposti selitettävä ja analysoitava kuvio. Ei, Behm ei pysty sanomaan, mikä häntä inspiroi. Ei, hän ei pysty lupaamaan, että tietyn ajan sisällä syntyy varmasti biisi. Eikä hän varsinkaan toimi niin, että tekisi biisejä jatkuvasti ”toimistoaikana” ja säännöllisesti puristamisen jälkeen lauluja ja aihioita tipahtelisi palkinnoksi.
”En lähde tekemään biisejä siksi, että Behmin pitää tehdä levy. Lähden silloin, kun tuntuu, että nyt tulee uusi laulu.”
Behm ei siis tee koskaan biisejä väkisin, vaan jahtaa sitä onnistumista, että biisi aiheuttaa hänessä itsessään voimakkaan tunteen. Sen tunteen saavuttaminen on kuulemma harmillisen harvinaista, mutta mahtavan palkitsevaa.
Musiikki on Behmille keino tuoda esille pohjatonta surua, jota hänessä on aina ollut. Suru ei ole välttämättä näkyvissä arkisissa kohtaamisissa, mutta artisti Behmin musiikissa se kyllä kuuluu. Hän kuvailee myös elämänsä traagisten tapahtumien kuulumista musiikinteossaan.
Behm suunnittelee tulevaisuudessa tekevänsä myös muuta kuin popmusiikkia itsensä esitettäväksi. Muiden artistien tuottaminen ja score-musiikin säveltäminen kiehtovat, ja siihen Behmillä on vahva, joskin yllättävä perustelu:
”En tykkää sanoittamisesta yhtään!”
Uusille musiikintekijöille Behmillä on selkeä vinkki: ”On tärkeää, ettei missään tilanteessa yritä tehdä mitään, mitä joku muu jo tekee.”
Haastattelijana on musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Verneri Pohjola tunnetaan ansioituneena jazzmuusikkona, mutta hän pitää itseään ennen kaikkea improvisoivana musiikintekijänä. Teoston Säv.San.Sov.-podcastissa hän kertoo muun muassa, mitä oppi yhteistyöstä Kaija Saariahon kanssa.
Pohjola nautti jo lapsena improvisoinnista, musiikin tekemisestä itse.
”Tai mekastamisesta, millä nimellä sitä haluaakin kutsua.”
Usein muistetaan mainita, että Suomen jazzin eturivissä jo pitkään vaikuttanut Pohjola on toisen polven muusikko, onhan hänen isänsä maineikas basisti Pekka Pohjola. Kotona hän sai kuitenkin innostuksen musiikkiin äidiltään, paljon pianoa soittaneelta ja muun muassa Chick Coreaa kuunnelleelta tanssija Inkeri Pohjolalta.
Lopullisesti musiikki vei murrosikäisenä. Trumpettiin tuli tartuttua, kun määränpäänä oli paikka musiikkileirillä, orkesterissa – ja tyttöjen huomion kohteena.
Teosto-palkintoehdokkuudetkin soololevyistään Aurora ja Bullhorn keränneelle Verneri Pohjolalle uuden musiikin luominen, säveltäminen on ennen kaikkea improvisaatiota. Siihen on vaikuttanut myös vahvasti jo varhaisten klassisen musiikin vuosien aikana harrastuksiin kuulunut ”improvisointisekoilu”, kun soittokaverien kanssa vaihdeltiin instrumentteja – ja sekoilu äänitettiin.
”Olin varmaan ainoa, joka jaksoi myös kuunnella niitä äänityksiä jälkeenpäin useita kertoja. Improvisaatiossa saa satunnaisuuksia lahjana päälle – asioita tapahtuu, vaikka en haluaisi”, hän sanoo.
Podcastissa Pohjola selvittää myös levytysprosessinsa, uuden musiikin synnyttämisen luomiskertomuksen.
”Ehdottomasti ei ole mitään nimiä eikä kokonaisuutta mielessä etukäteen. Nautin siitä, että musiikki on helposti lähestyttävää, mutta siinä on myös korkean abstraktion elementtejä.”
Pohjola paitsi säveltää itse musiikkia, myös tulkitsee trumpetillaan muiden sävellyksiä. Tämän vuoden merkkitapaus oli Kaija Saariahon viimeiseksi jääneen sävellyksen, varta vasten Verneri Pohjolalle sävelletyn HUSH-teoksen kantaesitys Helsingin Musiikkitalossa elokuussa yhdessä Susanna Mälkin johtaman Radion sinfoniaorkesterin kanssa.
Podcastissa Pohjola kertoo monivaiheisen tarinan siitä, kuinka Saariaho päätyi säveltämään trumpetistille tietäen teoksen olevan viimeinen, johon hän vakavasti sairaana pystyy. Kaija Saariaho kuoli kesäkuussa 2023.
”Siinä kävi niinkin dramaattisesti, että sinä päivänä, kun hän sanoi teoksen olevan valmis, hänen terveytensä romahti lopullisesti.”
Teoksen työstämiseen mahtui kuitenkin myös riemukkaita hetkiä alkaen Pohjolan iloon ja ylpeyteen siitä, kun Saariaho ilmoitti haluavansa säveltää Pohjolalle.
”Kesti kuukauden laskeutua edes vähän lähemmäs maan pintaa”, hän kuvailee.
Kun yhteistyö eteni, Pohjola sanoi tajunneensa, että hän toimii kirjaimellisesti äänitorvena Kaija Saariahon upean uran viimeiselle sävellykselle.
”En voi antaa tämän nousta päähän. Oli nöyrä, mutta kunnioitettu olo.”
Haastattelijana on musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Cecilia Damström on nykymusiikin säveltäjä, joka sai myös Teosto-palkinnon ilmastomuutosaiheisella ICE-teoksellaan vuonna 2022. Säv.San.Sov.-podcastissa hän kertoo työtavoistaan ja asenteestaan, kuinka esimerkiksi loputon uteliaisuus on säveltäjälle hyödyksi.
Kun Cecilia Damström säveltää, hänellä on aina ensin sävellystä varten otsikko valmiina.
”Aina ensin on jotain, mitä haluan sanoa ja sitten mietin, miten sen sanon”, hän kuvailee podcastissa työprosessiaan.
Sanominen tarkoittaa tässä yhteydessä sävelkieltä. Sitä, että Damström ilmaisee asiansa musiikin keinoin. Varsinainen sävellystyö alkaa kuitenkin vasta sen jälkeen, kun aihe on hallussa mahdollisimman syvällisesti. Esimerkiksi Teosto-palkittua ICE-teoksen muotoon vaikutti se, mitä Damström oppi luonnosta, tässä tapauksessa lumesta ja jäästä lukemalla: lumihiutaleiden muoto innoitti kuusisävelisen heksakordin käyttämiseen.
Damström muistaa tarkkailleensa jo 3-vuotiaana äitinsä reaktioita, miten tämä reagoi hänen improvisaatioonsa. Säveltäminen kulkikin hänen elämässään määrätietoisen pianonsoittoharjoittelun rinnalla aina varhaiseen aikuisuuteen saakka: muun muassa koulussa Damström sävelsi musiikkia näytelmiä varten.
Säveltäminen syrjäytti pianonsoiton kuitenkin vasta pakon edessä, kun 19-vuotiaana käteen iski rasitusvamma. Se pakotti peräti vuoden harjoittelutaukoon instrumentin kanssa, ja johdatti säveltäjäopintoihin.
Suomi on Damströmille vasta neljäs kieli, kotikielten saksan, englannin ja ruotsin jälkeen. Myöhemmin vuoden opiskelijavaihdon aikana hän oppi myös espanjaa. Laaja kielitaitokin on omiaan vaikuttamaan Damströmin säveltäjäntyöhön.
Kun oppii ajattelemaan asioita eri tavoilla, oppii niitä myös yhdistelemään eri tavoin
”Pitää aina olla utelias kaikkea uutta kohtaan. Koen, että se on myös säveltäjälle terveellinen asenne.”
Haastattelijana on musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Alex Mattson on monipuolinen musiikintekijä. Säv.San.Sov. -podcastissa hän kertoo, mitä eroa on tehdä ja tuottaa biisejä omaa edm-artistin uraa tai oman Blind Channel -yhtyeen levytyksiä varten, ja miten omaa musiikintekoa ohjaavaa voi olla herkässä iässä saatu visuaalinen kannustus.
Kun Alex Mattson tunnettiin vielä vain Aleksi Kaunisvetenä ja hän oli ”mopoikäinen teini”, hänen mielestään kaikki konemusiikki oli syvältä. Hän soitti rumpuja bändeissä, jotka ottivat vaikutteita Slipkotilta ja Children of Bodomilta.
Mutta sitten Aleksi näki kuvan Skrillexistä ja se muutti kaiken. Hän koki saavansa visuaalisen luvan tutustua – ja tehdä – konemusiikkia.
”Skrillex oli rokkityyppi, mutta teki konemusaa.”
Ja konemusaa sekä 2020-luvun rockia Mattson on sittemmin alkanut tehdä. Hän luonut niin soolouraa, tehnyt biisejä muille artisteille kuin kuulunut vuodesta 2020 lähtien myös Blind Channel -yhtyeeseen.
Alex Mattson kertoo podcastissa monipuolisesta musiikintekijän työstään: miten monin tavoin voi ensimmäinen inspiraatio uuteen biisiin tulla, ja miten monenlaiseen kappaleeseen se voi päätyä. Hän ei esimerkiksi etukäteen yleensä päätä, mihin käyttöön biisiä tekee – itselleen, jollekin muulle artistille vai Blind Channelille. Aihioita biiseihin on puhelimeen taltioitu yli tuhat. Ja koskaan ei tiedä, mikä vaikkapa puoliunessa tallenteeksi vihelletty melodia on myöhemmin uuden biisin ydin.
”Koko musanteko on hieno laji. Ei ole rajoituksia, mistä lähtee ja mitä tekee”, hän kertoo.
Ja sitten toisaalta: työprosessit muistuttavat toisiaan, tekee sitten millaista musiikkia tahansa.
”Löydän itseni yötäpäivää etsimässä jotain hyvää virvelisoundia. Ei siinä työssä ole loppujen lopuksi hirveästi eroa, vaikka soundit ovat erilaisia.”
Haastattelijana on musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
-
Konemusiikin tekijänä jo 30 vuoden ajan ansioitunut Timo Kaukolampi on tehnyt soololevyjä, musiikkia elokuviin ja tv-sarjoihin sekä tanssiesityksiin sekä vaikuttanut muun muassa yhtyeissä K-X-P, Op:l Bastards ja Larry & The Lefthanded. Nyt hän kertoo monivivahteisesta urastaan elektronisen musiikin parissa Säv. San. Sov. -podcastissa.
”Voisin valehdella tähän jotain ylevää mun tekemisestä, mutta totuus on, että mun musiikin tekeminen on roiskimista – ja siitä ruvetaan sitten tiivistämään”, Timo Kaukolampi toteaa.
Hän tekee yleensä albumia varten ensin noin 50 aihiota, ja työstää ja tiivistää niistä sitten sopivan kokonaisuuden.
”Tavallaan jammailen ja lähden jatkamaan sitä, mikä tuntuu toimivan.”
Kaukolampi sanoo, että albumikokonaisuudet syntyvät hänellä hitaasti, koska työtapaan kuuluu ”unohtaminen”. Hän haluaa ikään kuin unohtaa äänitetyn materiaalin ja palata siihen uutena.
Sillä, tekeekö hän musiikkia yksin, pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Tuomo Purasen kanssa K-X-P:ssä tai jollain muulla nimellä, on merkitystä.
”Mua kiinnostaa luoda taas uusia aliaksia, joilla on ehkä ihan eri soundi kuin tällä soolopersoonallani. Laadukasta, mutta en pane sieluani ristille roikkumaan siinä prosessissa”, Kaukolampi suunnittelee.
Noin 30-vuotiseen uraan musiikin parissa mahtuu myös ajanjakso, jolloin Kaukolampi keskittyi tuottajantyöhön ja säveltämään muille artisteille. 2000-luvulla hän tuotti muun muassa norjalaisen poptähti Annien musiikkia, joka on varsin erilaista kuin hänen omien projektiensa materiaali. Tähän aikaan Kaukolampi kertoo olleensa totaalisen kyllästynyt bänditouhuun ja tekemään musiikkia itse. Tämäkin oli välivaihe.
”Itsetuntemuksella on monumentaalinen merkitys. Mitä kannattaa tehdä ja kannattaa olla tekemättä.”
Eli Kaukolampi sai sen, mistä luopui: hän tajusi, että haluaa olla taiteilija – juuri siitä hän ei voi luopua.
Kaukolampi on löytänyt oman musiikillisen maailmansa. Vaikka hän tekisi musiikkia Purasen kanssa lähinnä jouhikolla eikä elektronisilla soittimilla, kuten teki Jussi-palkinnon arvoisesti Armomurhaaja-elokuvaan, ”siinä on aina mukana kosminen flavor”.
Haastattelijana musiikkitoimittaja Pasi Kostiainen.
- Laat meer zien
